Lapin ihmisen tapaan olen oppinut lyöttäymään levolle missä tahansa, jos väsy yllättää. Olen ollut nokosilla tiekirkon penkeillä, linja-autoaseman odotushuoneessa, lääkärin vastaanottoa jonottaessani, luentosalien nurkissa, ystävän sohvalla ja tietysti jokivarsien mättäillä ja hillajänkien pounikoilla. Rauhassa olen saanut silimäntäyven vetäistä; ei ole tullut kirkonpalvelija kyselemään eikä Mesikämmen muiskauttamaan. Näin Lapissa Ja Kuusamossakin. Etelässä taitaa kuitenkin olla toiset tavat, josta seuraava muisteluni.
Nuorin poikani Tuomas oli Turussa opiskelemassa. Siitähän on jo kappalhen aikaa. ”kerran kuu närehen kierti, toisen päivä puitten låtvay”, niitä närehen kiertojakin taitaa olla liki neljännes vuosisata. Ajattelin, että pitäisköhän laajentaa vähän tätä kotiseututuntemista. Mitäpä tuota miettimään: kamppeet kasaan ja linjurilla ja junalla historialliseen Turkuun. Pari kertaa aiemmin olin kaupungissa pikipäin käynyt koulu-ja opiskeluretkillä.
Tuomas oli luennoilla, ja lupasin sillä aikaa hoitaa huushollia. Tuliaisiksituomani kotimetsän marjat olivat sen verran matkasta kärsineet, että päätin laittaa kiilaruoaksi kiisseliä. Tuli pienonen ongelma: perunajauhotoosa oli tyhjillään. Menisinköhän kahvikuppi kädessä kolkuttamaan naapuriasunnon ovelle ja pyytäisin lainaksi. Sisäinen ääni kuitenkin varoittija jätin meinottelun varaan. Tuomaalle kerroin aikeeni. Hän melkein karehtui:- Koeta nyt äitiriepu ymmärtää, että tämä ei ole Käylää. Kuleskele kaupungilla ja katsele paikkoja, mutta älä mene outojen ihrnisten oville kolkuttelemaan.
Työssäni olin aina tottunut menemään outojen ihmisten oville kolkuttelemaan. Sisään oli päästetty ja tutuiksi olivat kaikki tulleet. Olihan tietysti sana kantaunut: Tämä uusi terveyssisar tulleepi kutsumatta käymään. Naapurilta lainaaminen oli taas tuttua jo kotiolästäni asti, sama malli oli Käylässäkin. Jos kesken taikinanteon jauhoista tuli uupelo, eikä kauppa ollut auki, oli naapuriapu turvana. Täällä on kauppa joka nurkan takana, joten tarvetta lainaamiseen ei liene. Lupasin ottaa Tuomaan neuvosta opikseni.
Seuraavana päivänä lähdin mittailemaan katuja. Kaupungissa ei ainakaan ole pelkoa eksymisestä, kun joka kulmauksessa on kadun nimija kirkkojen tornit olivat maamerkkejä. Pienestä pitäen olin Ponkun oppien mukaan kulkenut metsissä: maamerkit muistiin ja mielessä neuvot, ”Jos eksyy, pittää lähtiä kothin” ja viimeisenä hirtehinen ohje ”Kyllä net poromiehet syksylä löytää.”
Tuomiokirkon puistossa koin elämyksen. Koko puisto oli keltaisenaan, vierivieressä pieniä kukkia. Samantapaisen elämyksen olin kokenut joskus Kitkajoella. Jokivarsiniitty oli keltaisenaan kulleroita, Lapin juhannuskukkia. Näitä puiston kukkia ei §llä Kuusamossa eikä Lapin jokivarsissa kasvanut. Aloin kelata muistiani- Käylään asettuessani oli hankkinut itselleni aarteen, upean neliosaisen teossarjan Pohjolan luonnonkasit. Pitkään se oli ollut iltalukemistonani. Olisikohan? Kyllä, sen hääti olla pieni käenrieska.
Aikani puistossa istuskeltuani ja kun muita kulkijoita ei ollut, heittäysin penkille pitkäkseni. Ja olin kohta unessa. Heräsin siihen, kun joku puisteli minua olkapäästä. -Tarvitsetteko apua? Ei minulla hätää ole, mie vain vähän levähin. Herättelijä jatkoi matkaansa, ja mie uniani. Kolmannen herättelijän jälkeen oivalsin, mitä Tuomas tarkoitti sanoessaan ”tämä ei ole Käylää”. Nousin ylös, oikoilin helmuksiani ja lähdin lampsimaan Tuomaan kämpille Mariankadutle. -Kyllähän sinä olet! Ei täällä puiston penkillä nuku muut kuin pulimummot ja laitapuolen kulkijat.
Mie oli kuitenkin mielissäni osaamisestani, sillä seuraavan aamun Turkulaisessa oli kissankorkuisin kirjaimin: Turun puistot ovat täynnään pientä käenrieskaa.
Ebba Ahonen