Koillissanomien kesätoimittajanakin tuttu, nykyisin valokuvaajana toimiva Jenna Lehtonen esitti osuvan kysymyksen yrityksensä Facebook-sivulla. Pari päivää sitten julkaistussa postauksessa Lehtonen kysyy, mitä hääpäivästä lopulta jää jäljelle.
Vastausvaihtoehtoja annetaan kolme: noutopöydän antimet, kukka-asetelmat ja valokuvat. Koska kysymyksen esittää ammattikuvaaja, lienee sanomattakin selvää, mikä vaihtoehdoista on oikea. Lehtonen kehottaakin kaikkia postauksensa lukijoita alleviivaamaan hääkuvien merkitystä jokaiselle ensi kesän hääparille, ”joka harkitsee satsaavansa kuvaajan sijasta koristeisiin.”
Hyvä vinkki! Minä ainakin lupaan painottaa asiaa heinäkuussa avioituvalle ystäväpariskunnalleni.
Valokuvissa on jotain ihmeellistä. Vaikka muistot takavuosien tapahtumasta olisivat himmenneet, valokuva voi palauttaa ne jälleen kirkkaiksi. Yhden kuvan avulla voi muistaa jopa tuoksuja tai tunteen siitä, miten juuri kuvan ottohetkellä puhaltanut tuulenvire pöllytti avointa tukkaa.
Eikä valokuvien voima rajoitu pelkästään muistojen elävöittämiseen. Niiden kautta voi saada mielekkyyttä myös nykyhetkeen. Tähän perustuu esimerkiksi voimauttavan valokuvauksen menetelmä sekä muotokuviin erikoistuneen valokuvaaja Outi Törmälän projekti, jossa hän kuvaa ulkonäköönsä tyytymättömiä naisia. Törmälän kuvista valmistuu näyttely ensi vuoden puolella.
Oma asuntoni on täynnä valokuvia. Niitä on albumeissa, kehyksissä ja irrallaan kiinnitettyinä pyykkipojilla katon rajaan viritettyyn naruun. Kuvia löytyy keittiökulmauksen tasoilta, ikkunanlaudalta ja perinteisesti lipaston päältä.
Suurimmassa osassa muualle kuin albumeihin kätketyissä kuvissa on ikuistettuna useita henkilöitä. Olen itse mukana monessa, mutta en koskaan yksin. Seurassani on yksi tai useampia ystäviä, perheenjäseniä tai vähintään jokin eläin, useimmiten hevonen. Joukossa on myös pelkkiä hevosten kuvia sekä muutama otos, jonka pääosassa on jokin itselleni merkityksellinen paikka.
Kun jossain vaiheessa saan aikaiseksi, teetän jälleen lisää paperikuvia toistaiseksi pelkkinä bitteinä tietokoneeni kovalevyllä makaavista lukemattomista kuvatiedostoista. Tänä sähköistyvänä maailman aikana se ei taida olla trendikästä tai ekologista, mutta olen ottanut kuvani katseltaviksi.
Niiden täytyy olla eläviä, käsin kosketeltavia, koska siten myös kuvien herättämät muistot voivat herätä eloon.