Alakerta | Suvi Peltola / suvi.peltola@koillissanomat.fi
Viime keskiviikkona veimme kollegani kanssa kaksi vanhusta ulos. Työajalla toteuttamastamme tempauksesta löytyy kattava selvitys viime perjantain lehdestä. Tässä yhteydessä mainitsen vain, että kokemus oli miellyttävä.
Heti ulkoilutusta seuranneina tunteita mieleeni hiipi kuitenkin myös epämiellyttäviä ajatuksia. Ensimmäisenä huoli siitä, mistä minulle riittää ulkoiluttajia 50 vuoden päästä.
Mietin sitäkin, kuinka vaivatonta vanhuksen ulkoiluttaminen on. Meidän reissumme kesti vajaan puolituntia, mikä tuntui riittävän mainiosti pyörätuolissa istuneille seuralaisillemme. Siitä huolimatta hoitajat vakuuttivat, että ulkoilun virkistävä vaikutus näkyy heissä pitkään.
Iltapäivällä ajatukseni olivat jo kääntyneet nuoriin. Heidän hoitajistaan ja ulkoiluttajistaan uhkaa tulla vielä suurempi pula kuin oman ikäluokkani huolehtijoista. Toisaalta monilla nuorilla on hätä jo nyt.
Samaan tapaan kuin vanhukset kaipaavat seuraa happihyppelyille, monet nuoret kaipaavat jotakuta, joka kävisi heidän kanssaan esimerkiksi elokuvissa. Tai lenkillä. Tai vaikka kahvilassa.
Tällä hetkellä kampanjoidaan nuorisotakuun puolesta. Koetetaan saada nuorille viestiä siitä, ettei kyse ole herrojen metkusta, vaan aidosti heidän hyväkseen luodusta järjestelmästä. Viime kädessä siitä, ettei kukaan tipahtaisi paljon puhutuista yhteiskunnan rattaista.
Kampanjoimisen ja nuorisotakuun velvoitteiden täyttämisen lisäksi tarvitaan silti myös muuta. Toki nuoren asema helpottuu, kun hänet nuorisotakuun avulla ongitaan ylös mahdollisesta syrjäytymiskierteestä, mutta ystävien löytämistä ei voi taata.
Läheskään kaikki nuoret eivät sitä paitsi edes ole nuorisotakuun kohderyhmää. Esimerkiksi yläkoululaisista löytyy epäilemättä heitä, joiden elämään mahtuisi vähintään yksi uusi ja luotettava aikuinen.
Ensi viikolla vietetään vanhusten viikkoa. Nuoretkin voisivat olla viikkonsa ansainneet.
Ainakin he ovat ansainneet sen, että heidät otetaan tosissaan ja heidän kanssaan vietetään aikaa. Minäkin voisin viettää. En tiedä, miten käytännössä tavoittaisin jonkun yksinäisen nuoren, mutta ajatus vapaaehtoistyöstä nuorten parissa ei ole mahdoton.
Minulla tuskin olisi paljoa annettavaa, mutta pienikin lisä tyhjyyteen on paljon.
Suvi Peltola