Perusuomalaiset ja Keskusta kipuilevat huvittavasti hieman samanlaisen ongelman kanssa. Perussuomalaisten puoluehallitus erotti puolueesta Terhi Kiemungin, joka on Tampereen paikallisen yhdistyksen puheenjohtaja ja perusedustajan eduskunta-avustaja. Keskusta ilmaisee, ettei Paavo Väyrysellä olisi suotavaa istua kahdella tai useammalla tuolilla puoluesidonnaisuuksiensa kannalta.
Kiemungin tilanteen tekee mielenkiintoiseksi se, että perussuomalaisilla jäsenet ovat suoraan puolueen jäseniä. Puolueeseen kuuluvat myös vain piirijärjestöt, ei paikallisyhdistykset. Puoluehallitus siis voi erottaa jäsenen, mutta paikallista yhdistystä sitoo vain se, että yhdistyksen jäsenen on oltava puolueen jäsen. Väyrysen kohdalla tilanne on toisinpäin. Keskustalaisen voi paikallisyhdistyksen jäsenyydestä erottaa vain yhdistys itse, ei puoluehallitus
Yhteistä on se, ettei kummankaan osalta puolueen eliitti katso hyvällä näiden yksittäisten jäsenten ilmaisunvapautta tai ajatuksia monipuoluelaisuudesta.
Mitä siis tehdä, jos kyseinen henkilö ja yhdistys kieltäytyy toiminasta kuten puolue haluaa. Eipä juuri mitään. Veikkaan, että Tampereella Kiemunki "harjataan" ja hän jatkaa yhdistyksen puheenjohtajana niin kauan kunnes yhdistyksen yleinen kokous muuta päättää. Väyrynen voi jatkaa keskustapuolueessa niin kauan kuin hän on keskustan Keminmaan keskustaseuran puheenjohtaja.
Somekeskustelu vellookin lähinnä siitä, onko järjestelyt sääntöjen ja yhdistyslain mukaisia. Säännöt eivät vain ratkaise onko yhdistyksen autonominen asema suurempi kuin sääntöjen muut määräykset. Tai miten menetellään, jos joku ei noudatakaan sovittuja normeja. Säännöt ovat, mutta rangaistusta sääntöjen rikkomisesta ei.
Ongelma on suomalaisten vankkumaton usko lakeihin ja sääntöihin. Jos vanhuksia hoidetaan huonosti, niin pian nousee joku päällikkö, joka toteaa mitoituksen vastaavan normeja. Jos Kela tekee inhimillisesti väärän päätöksen tuen maksamattomuudesta vaikka lukiolaiselle, on se kuitenkin Kelan sääntöjen mukainen, vaikka ei lain mukainen. Migri voi myöntää maahanmuuttoperheelle oleskeluluvan, mutta karkoittaa perheen 19-vuotiaan tyttären täysi-ikäisenä sotaa käyvään maahan. Esimerkkejä sääntöjen noudattamisesta, mutta muuten tolkuttomuudesta löytyy vaikka kuinka paljon.
Jos suomalaisten moraalinen koodisto olisi vahvempi, me miettisimme onko joku asia tai päätös tehty oikein vai väärin, emme vain sitä onko se lainmukainen vai ei. Silloin myös nämä tapaukset ratkeaisivat ihan moraalisen harkinnan avulla.
Oikean ja väärän erottaminen pitäisi olla perusasioita. Se on myös vastuullisempaa kuin piiloutuminen sääntöjen taakse. Virkamiehellä ja poliitikolla on harkintavaltaa, mutta ei uskallusta käyttää sitä.
Länsimaiseen demokratiaan kuuluu silti myös omien moraalisten ratkaisujen tekeminen. Kiemungin ja Väyrysen kannattaisi myös havaita se, että osuvamman arvion tilanteesta tekevät ehkä ulkopuoliset paremmin kuin he itse tai oma lähipiiri. Vaikka menettelisikin sääntöjen mukaan tai niitä vastaan, mutta merkittävää on myös se mikä on eettisesti oikein. Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi myöskään olla lain tarkoitus.
Valitettavasti ymmärrys oikeasta ja väärästä voi olla heikompi kuin kyky vedota lakeihin ja säännöksiin.