Suomen nykyinen pääministeri Sanna Marin on yllättänyt positiivisesti ainakin allekirjoittaneen. Vaikeassa tilanteessa hän on osoittanut johtajuutta ja uskaltanut tehdä tiiminsä kanssa vaikeita päätöksiä ripeästi. Hänen julkinen esiintymisensä on ollut kansakuntaa rauhoittavaa, eikä pokka ole pettänyt kiperissäkään julkisissa tilanteissa.
En tiedä, kuinka paljon hän oli vaikuttanut SDP:n puoluekokouksessa pitämänsä linjapuheen sisältöön. Puolue ottaa pitkän aikavälin tavoitteekseen työajan lyhentämisen ansiotasoa laskematta. Tavoite on samansuuntainen kuin puheenjohtaja Sanna Marinin esitys SDP:n 120-vuotisjuhlassa.
Oli puheen sitten kirjoittanut kuka tahansa, niin kyllä varmasti ohjeet sisältöön olivat tulleet itse pääministeriltä. Nyt kuitenkin tilannetaju petti, kun hän meni tässä yhteiskuntapoliittisessa ja taloudellisesti vaikeassa tilanteessa ehdottamaan kuuden tunnin työpäivää. Vaikea käsittää. Olivatko hänen neuvonantajansa ajan tasalla?
Työelämäprofessori Vesa Vihriälän mielestä kuuden tunnin työpäivä on hyvä visio, muttei sovi juuri tähän tilanteeseen. Tuohon toteamukseen on helppo yhtyä.
Vihriälän mukaan työajan lyhennys on perusteltavissa oleva poliittinen tavoite, kun tarkastellaan asiaa pitkällä aikavälillä. Kun tuottavuus on kasvanut, kaikissa yhteiskunnissa on vähennetty työpanosta.
Vahva demarivaikuttaja Antti Lindman perustelikin viime viikolla Marinin linjapuhetta sanoen, että se oli tarkoitettu demareiden pitkän aikavälin tavoitteeksi. Pyrkimys on hyvä, mutta tässä tilanteessa täysin epärealistinen.
Kysymys on loppujen lopuksi siitä, mitä me tavalliset ihmiset elämältä tahdomme. Entinen vihreiden kansanedustaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Osmo Soininvaara on joskus sanonut, että mikäli tyytyisimme 1970-luvun elintasoon, voisimme tehdä kolmen,neljän päivän työviikkoa ja saisimme lisäksi huomattavasti pitemmät lomat kuin meillä nyt on. Mutta tyytyisimmekö me?
Minä tyytyisin, sillä ei minulta tuolloin mitään puuttunut. Tosin oli kirkkaan keltaiset keittiön kaapit ja oranssiset tapetit sekä muovilattiat. Ei ollut nälkä ja töitä riitti. Kauppias oli tuonut viikon ruuat oven eteen, kun perjantaina tulin töistä. Tosin opintovelkaa oli paljon eikä ulkomaille tarvinnut haikailla, mutta ei siellä kukaan muukaan tuttava käynyt.
Muistelut sikseen. Tässä taloudellisessa tilanteessa Suomi tarvitsee lisää työtä, työtunteja ja työllisiä, jotta voisimme huolehtia siitä, että yhteiskunnan verotulot riittävät julkisen palvelutuotannon rahoittamiseen. Eri asia sitten on, jos kansalaiset demarit mukaan lukien ovat valmiita karsimaan julkisia palveluja.
Aika hyvänä veronmaksajana kiitin viikolla jälleen kerran yhteiskuntaa apteekkireissulla, kun reilusti yli 300 euron lääkekuluista omaksi osuudeksi jäi alle 50 euroa. Olemmeko valmiita luopumaan suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta?