Leena Kela on ikätoverini. Hänen lapsuutensa ja omani sattuivat sillä tavalla yksiin, että tapasimme muutaman kerran ennen kouluaikoja samassa perhepäivähoitopaikassa. Pikkuisena ei oikein osaa arvuutella, että mitä polkuja vielä mennään. Leenalle kelpasivat nukkeleikit ja muistan kiipeilleeni suurten puisten kaapelikelojen päällä hänen hoitopaikkansa maastossa. Kiikuin keinussa hänen kanssaan.
Sitten kouluaikoina Nilolla oltiin väliin samalla luokallakin, vaikka enemmän rinnakkaisilla. Muistin väärin, että hän olisi ollut samalla Toini Materon ekaluokalla, mutta hän korjasi, että olikin Liisa Etelämäen huomassa.
Nyt Leenasta on kehkeytynyt maailmanluokan performanssitaiteilija – vaikeaksi tiedetyn taiteenlajin huippu.
Keskustelimme tässä lehdessä ilmestyvän haastattelun ja performanssin lisäksi filosofiasta, joka on sattuu olemaan molempien harrastuksen kohde. Nykytiedosta Leena kaivaa perusteet tekemiselleen, sellaiset perustat, jotka herättävät maailman taiteen estradien kovapintaisten kriitikoiden kiinnostuksen. Performanssitaide onkin omalakista ja sen huipulla touhutaan omassa maailmansa, jossa pätevät omat sääntönsä. Ne eivät ulkopuoliselle ihan tuosta vain avaudu.
Täälläkin torjutaan herkästi se, mitä ei ymmärretä. Torjumista harjoitetaan monin tavoin, vaikkapa selän kääntämisestä tuhahteluun tai pilkkaan: ”mitä tuokin luulee olevansa”. Torjuminen on luonnollista. Emmehän herkästi halua kuormittaa tai horjuttaa omahyväistä olotilaamme, emme mielellämme anna järkyttää perusteitamme.
Torjuminen saattaisi satuttaa taiteilijaa, jos arvostusta ei saa samaa tekeviltä saisi. Jos vaikka jäisi yhteydet luomatta ja maailma kiertämättä, jos yrittäisi vain saada tunnustusta jostain syvän nurkkakuntaisuuden nurkasta ja vaikkapa sellaiselta karikatyyriltä, jolle potunkaivuu olisi suurin ja ainoa hyve.
Leena Kela lähti maailmalle ja löysi sieltä tuen ja kutsumuksensa. Hänelle eivät ymmärtämättömät ole ongelma, sillä tunnustusta satelee niiltä, jotka asiasta jotain ymmärtävät ja joiden arviot siis merkitsevät – mitäpä itse kullekaan ymmärtämättömien arviot merkitsevät omimmissa puuhissamme.
Leena työskentelee esineiden kanssa. Taidekielellä sanottuna hän tutkii suhdettamme esineisiin. Pitkään länsimaissa ajateltiin, että ihminen ja ympäröivä luonto sekä esineet kuuluvat kahteen eri piiriin. Tämä virhe ei kestänyt tiedon jyrää ja nykytieto ottaa annettuna sen, että ihminen ei ole erossa luonnosta tai esineistä vaan ihminen on osa kaikkea muuta. Tämä tietenkin tarkoittaa, että muu on osa meitä.
Minulle merkittävä esine on juuri nyt pitkään etsitty koti, johon pääsen pian – osa minua ovat lapsuuden kelat ja keinu. Korkealle keinujaa katselen maailman mukana, kuin lapsena.
Lue taiteilija Leena Kelan haastattelu tästä linkistä.