Muistikuvani yltävät aikaan, jolloin olin kolmivuotias. Kotimökkimme oli siihen aikaan Taivalkosken Metsäkylässä, Välivaaran kupeessa, Ölkkylammen rannalla. Tielle oli matkaa Haukivaaran ja Halkolan kautta kinttupolkuja pitkin viitisen kilometriä. Siitä linja-autolla kirkolle.
Kirkolla käytäessä oli lähes pakko majoittua yönseuduksi. Jostain syytä meidän majapaikkamme oli Jylkkäällä, Karvosen eli Lehon-porvarin kauppakartanon lähellä. Kauniina kesäpäivänä muistan istuneeni talon portailla. Pihapiirissä oli kesy varis, joka tuli nokkimaan leivänmuruja kämmeneltä.
Seuraava muistikuvani on, kun lähes neljä vuotta nuorempaa veljeäni ja äitiä haettiin huhtikuussa hevosella Metsäkylän tiehaarasta. Olivat tulossa synnytyslaitokselta Taivalkoskelta. Olin lähes viisi, kun sitten mäkistämme purettiin talon ainoa hirsinen väliseinä ja kevättalven mittaan se poltettiin halkoina uunissa, kun isä ei metsätöiltä joutanut halkohommiin.
Sitä paitsi väliseinä joutikin pois: muutimme kevään korvalla 1955 Pistoon, Taivalkosken ja Suomussalmen rajalle. Sekin kaksihuoneinen mökki kahden hehtaarin vuokratontilla viitostien kupeella. Vuokra oli satanen vuodessa, ja vuoden 1962 jälkeen satanen olisi muuttunut markaksi, mutta silloin asuimme jo asutustilalla kenttäradan varressa viidentoista kilometrin päässä kirkolta.
Piston mökki oli siitä hyvä, että kahvinkeittoaikana ehti pistäytymään kaupassa, jonne oli vain vajaa kolme kilometriä. Kävellen tietysti, viitostietä pitkin. Toinen kauppa oli kymmenen kilometrin päässä Kuusamon suunnassa, ja onnikat kulki päivällä sopivasti niin, että äiti saattoi jättää kaikki neljä lastaan minun, kuusivuotiaan vastuulle tunnin ajaksi.
Isä oli tietenkin metsätöissä jossakin. Tai ainakin yhtenä vuonna niin kutsutuissa työttömyystöissä lapioimassa soraa kuorma-autojen lavalle Kovionvaaran montulla. En tiedä, minne autot soraa veivät, mutta siellä toisessa päässä lienee olleet toiset lapiomiehet, kun mitään kaivinkoneita ei siihen aikaan ollut. Muutaman kerran olin isän mukana niin lapiohommissa kuin myös metsätöissä: keräsin käpyjä isän pokasahalla kaatamista puista.
Viitostien varrella seurasimme Kuusamoon meneviä turisteja. Samana päivänä saattoi jopa kymmenkunta pikkuautoa ajaa mökkimme ohi. Seisoimme neljä, myöhemmin viisi veljestä pituusjärjestyksessä tien vierellä ja vilkutimme. Vilkutuksen palkaksi rikkaat turistit saattoivat heittää auton ikkunasta kourallisen karamelleja.
Muistan kun ensi kerran osuin onnikkaan, jossa ratti ei ollutkaan edessä keskellä. Oli se ihme. että kuski osasi pysyä tiellä, vaikka istuikin auton toisella laidalla!
Äidin vanhemmat asuivat Jokijärven Myllylässä. Äiti pani minut ja veljeni onnikkaan ja käski jättää Väliperässä pois. Siitä oli Myllylään kilometrin polku. Mutta kuski jarruttikin jo Vittuojan sillalla ja huikkasi meille, että se ”teidän pappa on tuossa, on tullut veneellä vastaan”.
Papan, Mylly-Hermannin kanssa kävimme verkoilla, ja muistan kuinka pappa ilahtui jokaisesta särjestä, joita verkkoon oli tarttunut.
Pistossa aloitin koulun. Matkaa oli kaksi ja puoli kilometriä. Kun sitten muutimme asutustilalle kenttäradan varteen, koulu oli Jokijärvellä, 18 km:n päässä. Asuimme viikot asuntolassa. Me kolme veljestä ja naapurin kolme sisarusta kävelimme lauantaina koulun päätyttyä kotiin, ekaluokkalaiset nuorimpina. Kolme kilometriä ennen kotia oli kenttäradalla leikkaus pienen harjun poikki, tien vierellä siis kymmenmetrinen jyrkkä hiekkarinne. Sen ylösjuoksun me joka kerta kilpailimme.