Vielä silloin voi kannustaa pelikaveria, kun itse on voitolla.
Näin rehti meininki vallitsi, kun viimeksi pelasin minigolfia. Minä olin se, joka pelaamaan lähtöä ehdotti, vaikka ajatus kaltevista ja esteitä vilisevistä vihreistä matoista vähän jännittikin.
Tiesin nimittäin pelin riskit. Sinänsähän laji ei ole vaarallinen eikä siinä tule edes hiki. Minun kohdallani pelin vaaranpaikat muodostuvat silloin, kun pallo ei taidokkaista lyönneistä huolimatta mene reikään. Ei niin millään.
Vaikka miten keskityn ja hoen mielessäni ”mene, mene, mene”. Eikä se mene. Sillä lyönnit ovat kaikkea muuta kuin mestarillisia.
Kuusamon Porkkapirtin taitavat ikäihmiset rakensivat hiljattain toimintakeskukselle neljä minigolfrataa. Olin seuraamassa, kun ratoja testattiin ensimmäisen kerran. Voi sitä innostuksen määrää! Mailoihin tartuttiin rohkeasti ja pallot päätyivät reikiin.
Kun itse pelasin minigolfia, hääräilin ratojen äärellä hieman kireänä. Hauskaa oli, mutta takaraivossa kyti koko ajan pieni hermostuneisuus.
Välillä irtosi aito ja leveä hymy, kun pallo meni reikään ensimmäisellä lyönnillä. Sellaista lyöntiä ei pelikaverillenikaan sattunut.
Oli helppo iloita, kun onnistui.
Miten pelissä sitten lopulta kävi? Minä hävisin, mutta kahdella pisteellä vain.
Minigolfin äärellä oli oiva hetki kuulostella, osasinko iloita toisen onnistumisista ollessani itse häviöllä. Ehkäpä itse kunkin on syytä kysyä itseltään, miten taitavasti hermonsa yleensä säilyttää, kun jokin ei kovasta yrittämisestä huolimatta onnistukaan kovin hyvin.
Loppujen lopuksi olin pelin tulokseen enemmän kuin tyytyväinen. Onneksi en voittanut, sillä voittajana olisin vain ollut myötätunnosta pahoillani hävinneen puolesta.
Minigolf on siitä erinomainen laji, että mukaan peliin voi ottaa niin lapset kuin ikäihmisetkin. Jos et ole minigolfia kokeillut, suosittelen tilaisuuden tullen suuntaamaan ratojen ääreen.
Pelatessa testattua tulee niin pelitaidot, hermot kuin toisen puolesta iloitsemisen taitokin.