Kolumni

Osmo Bullerin kolumni: Äidit ja lapset kotiin

-
Kuva: Mikko Halvari

Totisesti elämme synkkää aikaa, kun alati saa murehtia sitä, kuinka monia asioita, jotka vielä äsken olivat itsestään selviä hyvän käytöksen muotoja ja tapoja, ei enää pidetä arvossa. Tästä on vieläpä tullut niin sanottua uutta normaalia, jonka harrastajien joukossa on jopa niitä, joiden tehtävänä on säätää lakeja tälle maalle.

Kirjoitin jo tällä palstalla vihapuheesta. Kertaan vielä, että sillä ei ole mitään tekemistä ihmisten sivistyneen kanssakäymisen eikä sananvapauden kanssa. Se on sananvapauden vastaista, sillä sananvapaus perustuu toisten kunnoittamiseen. Sananvapaus on yhteiskunnallemme niin suuri arvo, että sitä on kaikin säädyllisin keinoin puolustettava ja sen loukkaamista tiukasti suitsittava. Jossakin kulkee raja, jonka yli se ei ulotu.

Monen oikeusvaltion periaatteen noudattaminen näyttää nykyisin olevan vaikeaa jopa niille, jotka niitä kyllä kaiken järjen mukaan varmaankin kunnioittavat. Yksi sellainen on, että Suomen kansalaisella on vapaa pääsy ulkomailta takaisin Suomeen. Se on myös kirjattu Suomen perustuslain 9. artiklaan. Nyt kuitenkin jo kuukausikaupalla valtakunnan päättäjät ovat veivanneet sen kimpussa, saavatko syyrialaisella pakolaisleirillä riutuvat 11 suomalaista naista ja 33 lasta palata Suomeen, minkä heidän omaisensa olisivat valmiita kustantamaan. Olosuhteet leirillä ovat niin kammottavat, että monet lapsista ehkä menehtyvät jo varsin pian.

Syyriassa viruvia pidetään uhkana Suomen turvallisuudelle, jos heidät päästetään tai peräti haetaan takaisin kotimaahan. Suojelupoliisin edustajakin meni väittämään tällaista, jos kohta myöhemmin koetettiin selittää, että vain jotkut yksilöt ehkä voisivat muodostaa tällaisen uhan. Julkisessa keskustelussa joku kommentoi aiheellisesti, että maamme turvallisuus on heikoissa kantimissa, jos noin piskuinen ryhmä naisia ja lapsia sitä uhkaa.

Leirillä olevat naiset tekivät tietysti elämänsä virheen, kun lähtivät Syyriaan. Jotkut menivät sinne miehensä perässä haluten vain pitää perheensä koossa. Jotkut ehkä tosissaan halusivat mennä mukaan taisteluun islamistisen kalifaatin puolesta. Joistakin toisista kaikki oli vain jännää vaihtelua arjen tylsyyteen. Olipa heidän lähtönsä syy mikä tahansa, se ei mitätöi heidän oikeuttaan tulla takaisin ja yrittää taas päästä kiinni normaaliin elämään. Se ei varmastikaan ole helppoa, mutta siinäkin yhteiskunnan on heitä autettava. Tässä vaiheessa ketään ei myöskään tule pitää syyllisenä mihinkään rikokseen, ennen kuin tuomioistuin niin toteaa ja asettaa mahdollisen rangaistuksen lain mukaan.

Järkyttävintä tässä murhenäytelmässä on lasten asema. He eivät ole itse saattaneet itseään olosuhteisiin, joissa he ovat. He ovat yhtä voimattomia pääsemään niistä pois kuin ne thaimaalaiset jalkapallopojat, joiden pelastamista luolan perältä seurasimme henkeä pidätellen vuosi sitten. Elimme koko sydämestä heidän kanssaan ja moni liikuttui television äärellä, kun heidät yksi toisensa jälkeen saatiin turvaan. Nyt suomalaisia poikia ja tyttöjä nääntyy kuumuuteen, nälkään ja sairauksiin Syyriassa. Heidän kohtalonsa on yhteinen asiamme. Heidät on saatava kotiin äitiensä kanssa.