Tänä keväänä kansanvalta huipentuu kaksiin vaaleihin. Ensin valitsemme eduskunnan 14. huhtikuuta ja sitten edustajamme Euroopan parlamenttiin 26. toukokuuta. Viime eduskuntavaaleissa äänesti 70,1% ja sillä tasolla on oltu 90-luvulta saakka. Aikaisemmin osanotto oli pitkään kymmenkunta prosenttia enemmän ja 1962 peräti 85,1%. Viime eurovaaleissa tuli uurnille vain 39,1%.
Jos eduskuntavaaleissa päästään 70 prosenttiin, tulos olisi säädyllinen joskaan ei kehuttava. Se olisi kuitenkin selvästi parempi kuin viime kuntavaaleissa, joihin vain 58,9% otti osaa. Eurovaaleista kaiketi ollaan vähiten kiinnostuneita, koska Brysselin asiat vaikuttavat kaukaisilta. Samalla logiikalla kuntavaalien osanoton tulisi kuitenkin olla vielä suurempaa kuin eduskuntavaaleissa, koska niissä voidaan vaikuttaa oman paikkakunnan asioihin. Kuntavaalit kuitenkin häviävät eduskuntavaaleille selvästi.
On vaikka kuinka paljon syitä, miksi vaaleihin osallistutaan vähemmän kuin ennen ja tavallinen kansalainen kokee olevansa politiikan suhteen ulkopuolinen. Uutiset ovat täynnä poliittisen elämän tapahtumia, mutta kaikki tuntuu näytelmältä, jota itse voi vain seurata katsomosta. Voi olla vain näkijä muttei tekijä.
Mieleeni tuli yksi asia, kun kaivelin vanhoja papereita ja lehtileikkeitä siltä ajalta, kun olin kulttuurisihteerinä Taivalkoskella (1989-1991) ja käteeni sattui luettelo lautakunnista. Niitä oli 23, kun niitä nyt on viisi ja vain kolme niistä varsinaisia toiminnallisia lautakuntia, nimittäin sivistys-, sosiaali- ja tekninen lautakunta. Lautakuntien lukumäärää leikattiin roimasti 90-luvulla, kun niitä yhdisteltiin. En ollut silloin mukana edes näkijänä, mutta tärkeämpänä syynä varmasti oli halu säästää. Kuntahan ajautui suuriin taloudellisiin vaikeuksiin ja jotkut asettivat jopa sen itsenäisen olemassaolon kyseenalaiseksi.
Lautakuntien toimimattomuus tuskin oli lakkauttamisten syynä. Omasta kulttuurilautakunnastani minulle jäi mieluisat muistot. Kulttuurisihteerinä tietysti valmistelin esitykset tulevista toiminnoista, mutta ne eivät rajoittuneet vain minun ideoihini vaan lautakunnan keskusteluissa niitä kehiteltiin ja syntyi uusia. Apuna minulla olivat puheenjohtaja Airi Railo, jonka kanssa usein palaveerasimme, ja lautakunnan jäsen Oili Taivalkoski, joka Kalle Päätalon seuran puheenjohtajana oli keskeinen toimija kunnan kulttuurielämässä. Muutkin jäsenet olivat kulttuurin harrastajia ja aktiivisia tekijöitä.
Sitten tehtiin yksi sivistyslautakunta ja lakkautettiin kulttuuri-, liikunta-, nuoriso-, raittius-, kirjasto- ja koululautakunta ja kansalaisopiston ja koulujen johtokunnat ja saattoipa siinä vielä mennä muitakin elimiä. Samalla tavalla syntyivät teknisen sekä sosiaali- ja terveyspuolen kokoomalautakunnat. Säästöä tietysti tuli ja varmasti tavoiteltiin myös tehokkuutta, mutta mitähän sillä tässä yhteydessä pitäisi ymmärtää?
Yhteisiä asioita miettivien ja niistä päättävien kuntalaisten määrä siis romahti ja viranhaltijoiden rooli kasvoi. Hyvää tarkoitettiin ja osaksi pakon edessä, mutta eiköhän puolet siitä innosta olisi riittänyt. Kun sama tapahtui kaikissa kunnissa ja joka puolella yhteiskuntaa, on minusta luonnollista, että sekin osaltaan lisäsi yhteiskunnallista passiivisuutta. Miten muuten voisi olla, kun yhteiskunta sanoo, että teitä ei tarvita vaan harvemmillakin pärjätään?