Kolumni

Osmo Bullerin kolumni: Olisiko Suomi voinut säästyä kolmelta sodalta ja 90 000 kaatuneelta? – Talvisodan suru ja kunnia

On kulunut 80 vuotta talvisodan syttymisestä. Siitä on paljon puhuttu ja kirjoitettu tänä syksynä. Erityisesti on käsitelty sotaa edeltäneitä neuvotteluja Suomen ja Neuvostoliiton välillä, joissa itse Stalin oli mukana. Arkistojen avauduttua on saatu tietää yhtä ja toista, mutta paljon tietoa pysyy yhä lukkojen takana.

Kaikesta päätellen talvisota olisi voitu välttää, jos Suomi olisi suostunut Stalinin vaatimiin rajakorjauksiin, jotka olivat hyvin paljon vaatimattomampia kuin ne aluemenetykset, jotka lopulta kärsittiin, ja Stalin olisi vieläpä antanut vaihdossa enemmän alueita Itä-Karjalasta. Mannerheim ja Paasikivi olisivat olleet suostuvaisia, mutta maan poliittinen johto ei. Tässäpä sitten tulee tenkkapoo, nimittäin olisiko Suomi voinut säästyä kolmelta sodalta ja 90 000 kaatuneen menetykseltä. Minä en sitä osaa sanoa.

Historia menee vain yhtä rataa ja sen vaihtoehtoisten kulkujen pohtiminen on arvailua. Tätä minä mietin, kun joidenkin mielestä olisi ollut varmaa, että joskus myöhemmin Puna-armeija olisi joka tapauksessa hyökännyt ja miehittänyt koko Suomen, jonka itsenäisyys olisi päättynyt siihen. Minä kyllä aistin tuollaisen itsestäänselvyyden esittämisessä ajatuksen, että Venäjällä on Suomenkin suhteen aina vain pahat mielessä ja että suhtautumisemme itänaapuriin tulisi perustua tähän. Itse lähden kekkoslaisesti siitä, että naapureiden kanssa kannattaa pyrkiä sopuisiin väleihin, vaikka ei ehkä niiden huushollin pidosta pitäisikään.

Ajatus, että Neuvostoliitto kuitenkin olisi jossakin vaiheessa hyökännyt ja riistänyt itsenäisyytemme, on minusta jopa vastenmielinen, koska jos niin olisi käynyt, eikö sitten ollut ihan onnenpotku, että Stalin lavastutti Mainilan laukaukset ja aloitti talvisodan?

Talvisota oli kaikkea muuta kuin onnenpotku, mutta siitä tuli joka tapauksessa sankarillinen vaihe Suomen historiassa. Sankaruuteen kuitenkin liittyi paljon ääretöntä surua kuten esimerkiksi Taivalkosken historian synkin päivä, 4. helmikuuta 1940, jolloin vänrikki Enzio Vaalamo ja 18 hänen miestään kaatuivat Kuhmossa.

Pienen maan taistelu kolossaalisen vastustajan edessä sai osakseen muun maailman myötätunnon ja ihailun eikä se ole unohtunut vieläkään, minkä sain monta kertaa kokea eri maissa, kun työskentelin Esperanton maailmanliitossa. Kaikkein erikoisin tapaus sattui jo pari viikkoa sen jälkeen, kun olin aloittanut työni kesällä 1985. Toimistollamme vieraili Kiinan esperantoliiton vanha pääsihteeri, joka viittasi talvisotaan ja sanoi, että olen sankarikansan poika, kun olen Suomesta. Sitten hän löi minut ällikällä, kun hän kysyi, mitä minä itse tein sodassa. Piti oikein miettiä vastausta, kun pelkäsin, että hän nolostuisi kysymystään, jos kertoisin syntyneeni vasta kymmenen vuotta talvisodan jälkeen. Kerroin kuitenkin totuuden, koska niinhän on aina parasta.

Myöhemmin minulle selvisi, mikä oli asian laita. Minulla oli siihen aikaan pikku parta ja niinpä ystäväni ajatteli, että minun täytyi olla jo ikämies, Kiinassa kun vain vanhat miehet saattoivat pitää partaa, ainakin ennen vanhaan. Pelkällä parralla olin siis päästä osalliseksi talvisodan kunniasta.