Syyskuun 1. päivänä tuli 80 vuotta toisen maailmansodan syttymisestä, kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Siitä alkoi melkein kuusi vuotta kestänyt ihmiskunnan painajainen, johon Suomikin pian joutui mukaan, kun talvisota alkoi.
Rotterdamissa asuessani tuskin saatoin liikkua kaupungilla ilman, että reitin varrella ei olisi ollut muistoristejä paikoilla, joissa natsimiehityksen aikana teloitettiin vastarintaliikkeen jäseniä tai viattomia siviilejä, jotka napattiin kadulta ja ammuttiin kostoksi jostakin vastarintaliikkeen teosta. Lähes tuhat ihmistä kuoli jo Rotterdamin pommituksessa, joka tuhosi kaupungin keskustan ja johti Hollannin antautumiseen ja viisivuotisen miehityksen alkamiseen toukokuussa 1940.
Asuin 25 vuotta talossa, joka oli valmistunut 1938, mutta säästyi tuholta, koska se jäi niin sanotun palorajan ulkopuolelle. Keskusta nimittäin tuhoutui suurimmaksi osaksi pommien sytyttämästä valtavasta tulipalosta. Asuntoni omisti alun perin Marianne Vermaas, josta tuli Esperanton maailmanliiton päämajan johtaja, kun se vuonna 1955 muutti Lontoosta Rotterdamiin. Hän oli asunut talossa sen valmistumisesta alkaen samoin kuin arkkitehti-isänsä, jonka asunto oli samassa rappukäytävässä.
Melkein kaikki isä-Vermaasin suunnittelemat rakennukset olivat keskustassa ja tuhoutuivat yhtä hotellia lukuun ottamatta. Vermaas, joka oli teräsbetonin pioneeri Hollannissa, oli vakuuttanut hotellin valmistuttua 1917, että se oli täysin palonkestävä. Niinpä sitten kun savu hälveni tuhon jälkeen, hotelli seisoi yksin kuin autiomaan keskellä. Vermaas itse ei kestänyt lähes koko elämäntyönsä hävitystä, vaan kuoli pian surun murtamana vain 64-vuotiaana.
Porraskäytävääni oli sodan alla muuttanut myös juutalainen karjakauppias Mozes de Haas, joka ehti asua upouudessa talossa vain vuoden. Hän tunsi natsien juutalaisvihan ja oli usein sanonut, että jos Saksa miehittää Hollannin, hän surmaa itsensä. Niin hän myös teki, sillä heti Rotterdamin pommituksen jälkeen hän meni Amsterdamiin, otti huoneen hotellista ja hyppäsi sen ikkunasta.
Erityisen koskettava on Marianne Vermaasin tarina. Tuo edeltäjäni asunnon omistajana ja maailmanliiton johtajana pysyi naimattomana koko elämänsä. Jo hänen eläessään olin kuullut arveluita, että hän halusi olla uskollinen poikaystävälleen, joka kuoli sodassa. Kukaan ei tiennyt, kenestä oli kysymys, ja itse ajattelin, että hän olisi ollut Rotterdamin pommituksen uhri. Kun asunto siirtyi minulle, sain myös Mariannen kirjeitä, joista eräässä hän kertoi rakastetustaan, nimeä mainitsematta.
Poika oli Puolan juutalainen, johon hän tutustui esperantokongressissa Varsovassa 1937. Rakkaus syttyi ensi silmäyksellä ja kesän 1938 nuorukainen vietti Rotterdamissa. Koska juutalaiset saattoivat jo aavistaa, että jotakin kauheaa olisi tulossa, hän alkoi valmistella muuttoa Hollantiin. Se ei onnistunut ja niinpä Marianne meni kesäksi 1939 Varsovaan, mutta joutui palaamaan ennen aikojaan, kun sota näytti olevan väistämätön. Hänen junansa oli viimeinen, joka vielä lähti Varsovasta länteen.
Marianne sai myöhemmin tietää, että saksalaisten tulon jälkeen ystävä pakeni Neuvostoliiton miehittämään Puolan osaan, mutta kun Saksa valloitti senkin, hän joutui keskitysleirille ja murhattiin. Kuka hän oli, on arvoitus, jonka toivon vielä ratkeavan.