Kolumni

Osmo Bullerin kolumni: Sinun kaduillas, koulutie

-
Kuva: Mikko Halvari

Suomi on kai jo saanut hallituksen, mutta kun kirjoitan tätä, on teoriassa mahdollista, ettei sitä syntynytkään. Niinpä en kommentoi sitä, jottei kävisi kuin oululaiselle musiikkiarvostelijalle, jonka flunssa kaatoi vuoteeseen eikä hän päässyt kuorokonserttiin, jonka oli aikonut arvostella. Koska hän tiesi konsertin ohjelman ja tunsi kuoron hyvin, hän kirjoitti arvostelunsa niillä eväin. Kun se sitten ilmestyi lehdessä, hän sai tietää, että konsertti oli peruttu.

Taivalkosken lukion lakkiaisia ei oltu peruttu ja niin sain ensi kertaa nähdä kotikunnassani, kuinka 15 upeaa nuorta painoi valkolakin päähänsä. Oman ikäluokkani piti hakea se muualta, minun tapauksessani Karjasillan yhteiskoulusta Oulusta. Kun pääsimme keskikoulusta, ei tiedetty, että seuraavana vuonna tulisi lukio Taivalkoskelle. Tuskin se olisi tullut silloinkaan, mutta rehtorilegenda Tor-Erik Nyberg onnistui vakuuttamaan sen välttämättömyydesta tuttavansa Reino Oittisen, joka oli Kouluhallituksen pitkäaikainen pääjohtaja ja silloin myös opetusministerinä.

Menin siis Ouluun kouluun ja isossa kaupungissa oli maalaispojalle totuttelemista. Asunto onneksi tuli tarjottimella. Niihin aikoihin oli menossa Posiontien parannustyö, jossa mukana ollut työnjohtaja oli kertonut työmiehille Karjasillan talossaan vapaana olevasta kamarista. Tieto kiiri minulle ja yksi puhelinsoitto riitti asunnon saamiseen. Kaksi vuotta minulla sitten oli maineikas osoite, sillä asuin Raatteentiellä.

Lukiossa piti itse ostaa oppikirjat. Joku oli antanut minulle kirjakauppa Kirjolan osoitteen. Se oli Saaristonkadulla, mutta kun kyselin luokkatovereiltani sen sijaintia, kukaan ei tiennyt kadusta eikä Kirjolasta. Se minua hämmästytti ja vielä enemmän, kun selvisi, että kyseessä oli yksi keskustan tärkeimpiä katuja ja Kirjola oli Pohjalaisen ohella Oulun suurin kirjakauppa. Karjasillan pojille keskikaupunki oli kuitenkin vierasta maata rautatien takana.

Koulun jälkeen piti käydä jossakin syömässä, koska kämpälläni en saanut muuta kuin joskus vuokraemännän armosta aamukahvin. Viereisellä kadulla oli onneksi halpa ruokapaikka Karjamaja, mutta sen listasta en ymmärtänyt muuta kuin pyttipannun. Ruokasanaston tuntemukseni kuitenkin vähitellen laajeni, kun kuulin jonkun tilaavan Lindströmin pihvin tai stroganoffin tai jotain muuta outoa. Tarvitsi seurata, mitä asiakkaalle kannettiin ja sitä samaa saattoi sitten itsekin tilata, jos se oli syötävän näköistä eikä liian tyyristä. Toisia vakoilemalla selvisi sekin, että persiljat ja muut ruohot ruoan päällä eivät olleetkaan vain koristeita, jotka piti raaputella syrjään, vaan ne sai syödäkin.

Tulivat sitten pakkaset ja minulla ei ollut käsineitä. Tiesin, että Taivalkoskella Tavara-Aittaa pitänyt Nils Waenerberg oli perustanut kaupan Kirkkokadulle ja niinpä menin sinne vanttuita ostamaan. Rahaa minulla ei ollut, mutta Tavara-Aitastakinhan saattoi ostaa velaksi ja maksaa myöhemmin. Kun olin valinnut ostokseni, sanoin myyjälle, että käyn viikonvaihteessa kotoa rahaa ja tulen maanantaina maksamaan. Sepä ei kaupungissa onnistunutkaan ja niin sain olla kohmeisin käsin loppuviikon.

Koulutiellä on oppinut monenlaista.