Nykyisin lähes kaikki harrastaminen maksaa.
On kalliita harrastuksia, joihin kaikilla lapsilla ei ole varaa.
Kohtuulliset kustannukset kahden työssäkäyvä vanhemman perhe pystyy maksamaan, mutta liian usein tämäkin on monelle liikaa.
Sitten on ne kaikista surullisimmat tapaukset, jolloin harrastaminen on mahdotonta, vaikka kustannukset olisivat pienetkin.
Mielestäni tällöin vastuun harrastamismahdollisuudesta pitää kantaa harrastusta tarjoava seura tai muiden lasten vanhemmat.
Jos esimerkiksi joukkueen kausimaksu on 150 euroa ja muutamalla lapsella ei ole varaa maksaa sitä, pitää muiden tulla avuksi.
Tällöin esimerkiksi 22 lapsen kausimaksun voisi korottaa 170 euroon, jotta ne muutamat varattomat pääsevät mukaan harrastukseen.
Ideaalitilannehan on tietysti se, että seura pystyisi tarjoamaan varattomille ilmaisen harrastuksen. Silloin puuttuvia satasia ei tarvitsisi kaivaa muiden kukkarosta.
On sääli, että harrastamisen kalleudesta on puhuttu lähes pelkästään lasten yhteydessä.
Myös monilla aikuisilla olisi halua harrastaa, mutta aina se ei ole mahdollista vaikean rahatilanteen vuoksi.
Uskoisin, että aikuiset puhuvat omasta kohtalostaan vielä harvemmin kuin lasten ollessa kyseessä.
Joillakin aikuisilla voi jäädä väliin pitkäaikainen unelma esimerkiksi ratsastamisen tai matkailun suhteen, kun rahatilanne on syystä tai toisesta tukala.
Vaikea taloudellinen tilanne ja harrastamattomuus on kavala yhtälö.
Yhtälö johtaa usein vieläkin vaikeampiin ongelmiin, joista selviäminen on kovan työn takana.
Olisikin hienoa, jos seurojen ja seuratoiminnassa mukanaolevien lisäksi myös ystävät tarttuisivat härkää sarvista.
Jos tiedät tuttavasi rahatilanteen olevan kehno, vie hänet uimaan, kuntosalille, keilaamaan tai vaikka viikonlopuksi mökkeilemään.
Monelle työssäkäyvällä on ihan varmasti varaa sijoittaa muutama euro tai kymppi ystäväänsä.
Sillä teolla voi olla yllättävänkin iso vaikutus toisen ihmisen elämään.