Tiistai-iltapäivänä poljin kuntosalilla spinning-pyörää ja räpläsin samalla puhelinta. Laitoin äidille tyypillisiä ”Äitiä ikävä!” -viestejä, kun sieltä tuli kysymys, että kirjoitithan kulta jo kolumnin. Apua! En ole kirjoittanut mitään, unohdin koko kolumnin. Vasta katsoin kalenteria ja kolumnivuorooni oli aikaa vielä kolme viikkoa. Mihin katosivat ne kolme viikkoa ja mitä oikein olen tehnyt? No sen voin sanoa, etten mitään jännittävää tai erikoista. Päiväni soljuvat samankaltaisina viikosta toiseen.
Aamu. Herään joka aamu noin klo. 8, vaikka olisi viikonloppu. Kotitoimistossani on liukuva työaika, mutta sähköpostien lähettäminen ja puheluiden soittaminen pitää aloittaa heti aamusta. Brasilialaiset yrityshenkilöt ovat tietokoneillaan ja puhelimen ääressä heti aamusta tai lounastauon jälkeisellä ensimmäisellä työtunnilla. Jos menetät nämä kaksi tärkeää hetkeä, niin voit olla aika varma, ettei kukaan koskaan tule vastaamaan sähköpostiisi, eikä myöskään vastaa kymmeneen puhelinsoittoosi, jos kello näyttää 16. Teen joskus töitä viikonloppuisin, mutta en koskaan aamuisin. Silloin rellotan auringossa, koska aamuaurinko on kuulemma kaikkein vaarattomin. Aurinko on tehnyt minusta jo ryppyisen, niin siksi yritän nyt käyttää kasvoissa suojakerrointa 60, vaikka se tarkoittaisi valkoista klovnin naamaa ja kirveleviä silmiä, kun Nivea valuu helteen tuoman hien mukana valtoimenaan silmiin.
Päivä. Pidän brasilialaisittain melkein kahden tunnin lounastauon. Syön yleensä ravintolalounaan ja sitten riennän kotiin ruokalevolle. 5-6 iltapäivänä viikossa menen salille. Juoksumattojen omiin näyttöihin saa pyörimään Youtubesta videoita tai Netflixista sarjoja, mutta minä olen katsonut Yle Areenalta Futisvanhempia ja joskus Avaraa Luontoa, koska sen kertojan ääni on niin kiva. Ennen suoriuduin treeniohjelmasta tunnissa, mutta nykyään tarvitsen kaksi, joska juttelen kaikkien kanssa niin paljon. Välillä kinuan päiväkahvit siivoajilta ja silloin kökötän heidän kanssaan ahtaassa siivouskomerossa. Perjantaisin on minun vuoroni viedä kahvileipää eli perjantaipulla.
Ilta. Salituokion jälkeen tallustan kotiin auringonpaahteessa ja pommitan Suomen ihmisiä kuvilla ja videoilla, jotka alkavat monesti näin: ”Tänään on 10. marraskuuta ja asteita on +35. Ajatelkaa ei tarvitse vaihtaa salivaatteita toppahousuihin, vaan voin kulkea näissä samoissa sortseissa vaikka koko päivän tai koko viikon!” Saan vastaukseksi hymiöitä ja lauseita, mutta en näe lukea niitä puhelimesta, koska aurinko paistaa näyttöön ja silmiä kirvelee sen aurinkorasvan takia. Saapuessani kotiin teen usein kirjoitustöitä ja syön välipalaksi yhden tai kaksi suklaamehujäätä. Illallisen jälkeen saatan katsoa televisiosta Masterchef Brasiliaa, Meksikoa tai Kolumbiaa. En jaksa valvoa myöhään, koska seuraavana aamuna on herättävä taas lähettämään sähköposteja.
Jokaiseen päivääni täällä kuuluu ihania ja mielenkiintoisia kohtaamisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Löydän itseni tilanteista, joihin en koskaan ollut kuvitellut päätyväni. Tuntematon, isovatsainen mies on huutanut minulle leipomossa, etten saisi syödä hiilihydraatteja. Minulla oli päälläni salikamppeet ja suu täynnä sämpylää. Olen suorittanut lyhyen kurssin aurinkoenergiasta kutsuvieraana paikallisella yliopistolla ja olen pakottanut jäätelöbaarin avaamaan vapaapäivänään ovensa sen verran, että olen saanut pallon lempijäätelöäni ja vielä ilmaiseksi, koska minulla ei ollutkaan rahaa mukana. Olen oppinut tuntemaan lepakoiden liikkeitä niin, etteivät ne enää tunkeudu sisälle kotiini. Torakoiden myrkytys sujuu myös ja muut tämän kaltaiset hanttihommat.
Olen aina uskonut siihen, että ainakin joiltakin osin omilla valinnoillamme voimme luoda sellaista elämää, mitä itselle toivomme. Minun tylsähkö, mutta onnellinen arkeni ei ole tupsahtanut mistään sattumalta, vaan olen tehnyt valintoja, jotka ovat mahdollistaneet sen. Ei kaikkien tarvitse haluta nähdä aurinko 365 päivänä vuodessa, mutta niiden asioiden perään tulisi rohkeasti mennä, jotka ovat itselle tärkeitä ja tuovat onnea. Elämä on liian lyhyt tekemään jotakin tai olemaan jotain sellaista, joka ei tunnu omalta. Hyvä idea on aloittaa yhdestä päivästä elämässä ja sitten jatkaa niitä päiviä, jotka ovat olleet ihania. Haaveilen jo huomisesta salin jälkeisestä hiilihydraattiähkystä ja jos joku tulee siitä minulle huutamaan, niin olen valmis tarjoamaan välipalastani maistiaisia sekä leveän, onnellisen hymyn.