Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Syntyjä suurempaa kysymystä olen miettinyt erityisen intensiivisesti viime vuosina. Tuntuu nimittäin siltä, että elämä liukuu ohi enkä minä ehdi (mukamas) kiireiltäni ymmärtää mitä ympärilläni tapahtuu.
Vuodenkulun tajuaa siitä, kun tapahtumat toistavat itseään: edellinen maailmancuppi saatiin juuri päätökseen ja seuraava on jo ovella. Olen tilanteessa, missä aika ei riitä mihinkään ja missä kaikki asiat on tehtävä vasemmalla kädellä. Ehkä tarttis tehdä jotakin.
Sama hysteria näyttää tarttuneen muihinkin. Keskisuomalainen uutisoi perjantaina, että Jyväskylän kaupunki aikoo kokeilla koulunkäyntiä kahdessa vuorossa: aamussa ja illassa. Tavoitteena on saada uudistuksen myötä koulutilat tehokkaampaan käyttöön ja säästää perusopetuksen kustannuksissa. Yes! Mitä seuraavaksi, kysyy nimimerkki Mitä me oikein tavoittelemme.
Opetushallitus onneksi ehätti tyrmäämään talousmiesten mielestä nerokkaan idean. Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankisen mukaan vuorokuvio ei tosin välttämättä ole täysin poissuljettu vaihtoehto, mutta esitetyillä tavoitteilla ja perusteluilla ehdotus ei pääjohtajan mielestä kuulosta kovin järkevältä uudistukselta oppimisen ja lasten kannalta.
Lankisen mukaan kaikkia pedagogisia ratkaisuja voidaan harkita, mikäli ne osoittautuvat oppimisen ja lasten kannalta hyviksi. Oppilaiden vanhemmilla on esimerkiksi hyvin erilaisia työaikoja, jolloin esimerkiksi iltapäivään sijoittuva kouluaika voi sopia joillekin perheille paremmin, Lankinen sanoo. Eli valitsemaan kouluvuoroja vanhempien työaikojen mukaan!
Näinpä. Oma koulunkäyntini alkoi aikoinaan Oulussa koulussa, jossa meitä ekaluokkalaisia oli yhdeksän luokan verran. Jokaisessa luokassa oli 30-31 oppilasta ja muutaman vuoden kuluttua meidät laitettiin vuorolukuun. Kolmasluokkalaisen iltavuoro alkoi kello 13 ja päättyy pimeän tullen kello 17.
Meidän perheemme pelastus oli äiti, joka oli jäänyt kotiin hoitamaan pikkusiskoani ja oli siten saattamassa ja ottamassa vastaan meitä iltavuorolaisia. Kaikilla ei mennyt yhtä hyvin ja vuoroluvusta luovuttiinkin vähin äänin muutaman vuoden kuluttua. Sen jälkeen oppitunteja pidettiin pommisuojassa ja kirjastossa, mutta koulu alkoi aamulla ja päättyi ennen pimeää.
Vaikka olin pieni, muistan nuo tunteet hyvin. Aamut olivat pitkiä, kun ei ollut kavereita ja iltapäivisin, kun olisi ollut aikaa leikkiä, piti istua koulunpenkillä. Pimeässä pelotti kävellä yksin kotiin. En toivo sitä samaa yhdellekään pienimmistä.
Ei voi olla niin, että jos me aikuiset kadotamme ajan ja todellisuuden tunteemme, sokaistumme vauhtiimme yhä enempää tavoitellessamme, niin myös lasten olisi se tehtävä. Koululaisilla on oikeus koulunkäyntiin päiväsaikaan ja mieluummin vielä niin, että koulu alkaa kaikilla kello yhdeksän. Kahdeksan aamut ovat nimittäin kamalia, melkein yhtä pahoja kuin iltavuorot.