Kolumni

Paula Suomisen kolumni: Harmistunut vanharouva on varpusten puutarhuri ja mustarastaan talonmies

-
Kuva: Mikko Halvari

Punakylkirastas on eloisa pesänrakentaja. Se tuli lapin ukon tontille pesän tekoon. Sen kotimetsä avohakattiin ahneuksissaan ja koti oli pakko siirtää muualle. Nyt sitä huteraa majaa rakennetaan lihankuivauslaatikon päälle, vasten ajan pieksemää harmaata hirsiseinää.

Taivaanrannanmaalari näkee rastaan pesä-elämää suorana työhuoneen matalasta ikkunasta. Rastas nostaa pesän korkeutta sitä mukaa, kun sitä seurataan työhuoneelta. Naapurin viisas varis tarkkailee myös pihan uusia tulokkaita kuusen takaa. Pää kallellaan. Sen silmissä heijastuu kattauksia oman jälkikasvun piknikeistä. Rastas tiivistää karkean heinän päälle pyöreää muotoa toistavan sviitin. Sisäpinnalla se sitoo sammaleen syljellä sileäksi kuin posliini. Ulkoapäin pesä on kuin ekspressiivinen hiilipiirustus.

Siirtolapuutarhalla mustarastas on pallotuijan uusi asukas. Se varmisti heti etelästä paluunsa jälkeen talonvaltauksen varpusilta. Puuhakkaat varpuset puolestaan valtasivat juuri kasvunsa aloittaneen aaprotin. Taitavasti ne katkovat tuoreet aaprotin oksat pesäänsä tuholaisten häätämiseen. Harmistunut vanharouva kokee olevansa varpusten puutarhuri ja mustarastaan talonmies.

Alkukesän puutarhassa on muitakin kausiluonteisia vastuksia. Kun vuosien jälkeen on pääsemässä eroon mukulaleinikistä, mullokset valtaa helokki. Vielä äsken se oli söpöin ikinä! Kukkelias pikku prinsessa. Onkin salaa tarrautunut kaikkialle ja hirttänyt muut kukkakasvit sitruunan keltaiseen syleilyynsä. Tarha-alpilla on samanlaiset elkeet. Sen ego näyttää kasvaneen yli pienehkön puutarhan. Vähitellen se on valloittanut puutarhan luoteisosan. Se hallitsee tilaa ja vie näköalat muilta kasveilta.

Toisaalta kaupungin reunamilta on levittäytynyt toisenlainen uhka siirtolapuutarhaan. Vahinkoeläin kauris! ”Kauriit kiipeävät terassille ja peurat haukkaavat hautakukat”, kirjoittaa Turun Sanomat. Haittaeläinten tultua, puutarha ei ole enää entisensä. Tulppaanit kukkivat ilman kukkaa ja isotädin perinne malvat on latvottu jo ennen varsinaista kasvuunlähtöä. Mummun joriinit katosivat parempiin suihin, kun ne tuotiin tuulettumaan kuistin portaille.

Yöhön taittuvan illan hämärässä on vaikea erottaa keisarinpikarinliljalla kujeilevaa veijaria: Liljankukko vai Pistepirkko? Molemmilla on punainen pikkutakki. Puutarhurin kannalta ei ole sama, kumpi otus on liikkeellä. Liljankukko pitäisi litistää oitis hengiltä. Kun taas kesän ahkeraa ekologista syöjätärtä, Leppäkerttua, suosittaisiin kernaasti.

Heräävän suon tuoksu huumaa minut ja palaan lapsuuteni kesiin. Kun äiti oli paljon nuorempi kuin minä nyt ja itse olin pieni. Isä otti variksen poikasen elätiksi ja siitä tuli ystäväni. Hillassa sain olla lapsi ja tutkia sammalien kukintoja. Kuvittelin niistä kummallisten kukkien jättiäismetsiä. Salaisia puutarhoja. Siellä kasvoi päärynäpuu. Elin omissa maailmoissa mielikuvien hallitsemissa tiloissa ja -maisemissa. Paljon myöhemmin suunnittelen samoista maailmoista mosaiikkiveistoksia. Kasvit ottaisivat vallan. Alkaisi uusi, kasvien hallitsema aika planeetalla. Lajien sukupuutto kääntyisi päinvastaiseen suuntaan. Tosielämässä lapin ukko muotoilee kahdettakymmenettä kolmatta betonista taidepönttöä. Länsirannikolla toinen Artisti kutoo kolmattakymmenettä.

Onnellisin päivä aikoihin oli ennen ehtoota, kun kuunlilja puhkesi lehteen iltavalossa välkkyvän veden vieressä. Jaan iltavalon kerran kanssani puutarhalla olleiden poismenneiden kanssa. Ja kuljen kohti kesän kauneinta!