Kolumni

Paula Suomisen kolumni: Oli vaaksan verran epäonnea ja katteettomia lupauksia – Antero on poissa

-
Kuva: Mikko Halvari

Taivas putoaa. Raskaat vesipisarat kastelevat asfaltin. Ensin muutamina pyöreinä kuvioina. Vähitellen kokonaan. Tihennän askeleitani. Juoksu tuntuu tukalana kipuna takareiteen. Mosaiikkivamma. Työperäinen. Askelten jalusta on kovaa. Ehdin bussille. Myöhemmin myös pohjoisen junaan.

Aamulla hengitän syvään kuulakkaan syksyn tuoksua. Rentoudun. Hyväksyn sen mitä en voi muuttaa. Talven tulo. Lumen pelko.

Antero on poissa. Vielä kesällä se ravasi isän perässä kalareissuilla. Oikeammin omilla teillään. Mutta palasi paikalle, kun isä vihelsi. Kehräsi ja oli läheinen. Aito. Paras kaveri.

Vanha rouva muistaa Anteroa hyvällä ja lämmöllä. Antero toimi loukkaamatta muita, vaikka elikin omaehtoista elämää. Myötätunto ja empatia kantoi sitä.

Loppukesällä se ei enää palannutkaan leiriin. Sen matka päättyi kirjaimellisesti tien poskeen. Se hyvästeli Norjan avaran tundran omalla tavallaan.

Kotimatka oli liian pitkä. Koitui sen kohtaloksi.

Vähän onnettomuuden jälkeen kuuntelen taidekappelissa meren lahdelle Edvard Griegin musiikkia. Laivaston saksofonikvartetti. Sovitukset Yasuhide Ito. Sarja kokoelmasta Kotona, Kotiin päin ja Olipa kerran. Musiikki kuljetti minua Norjan monimuotoiseen maisemaan.

Hurjissa äänialoissa kuljen järkälemäiseen puuttomaan tunturiin ja rotkoihin. Aistin vuorenpeikkojen loputtoman tanssin kohti kivettymistään osaksi tunturia. Sitten musiikki hiljenee huilua jäljittelevään melodiaan. Näen auringossa tyynen veden yhä uudestaan aukeavilla vuonoilla.

Musiikki kannattelee minua halki auringossa helmeilevän maiseman. En kuule ulkona piiskaavaa sadetta. Ja ropinaa, joka tulee mökin katon läpi. Liian läheltä. Ollakseen totta. Kattoremontti ei toteutunut tänäkään vuonna. Oli vaaksan verran epäonnea ja katteettomia lupauksia.

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Pääsen taas rytmiin muuttaakseni asioita joita voin. Mieleni rauhoittuu. Sisään hengittäessäni ajattelen pohjoisen avaraa tundraa. Kumpuilevan maaston kaunista viivaa. Uloshengityksellä kuiskaan ”Kyllä”.

Maaruska hyväilee aistejani. Huomaan sen vivahteikkaissa väreissä jatkuvaa hienovaraista muutosta, kohti viileitä säitä ja talven hiljaisuutta.

Viritän aistini kokemaan sammalten lumon. Syksyllä ne tulevat esille ja valloittavat omilla kasvupaikoillaan maaston. Metsänreunojen hurmurit. Kosketan sammalten pehmeää pintaa ja astun metsään.

Polku on sopivaa kulkea. Metsä on minun toinen kotini. Metsä sulkee ja avaa. Ottaa vastaan ja antaa. Metsässä voi olla yhtä luonnon kanssa ja hengittää vapaasti. Kävelen syvälle ruskaisen metsän väreihin. Vielä vähän aikaa sitten kaikki ympärillä oli vihreitten sävyjen kyllästämä abstraktio.

Sähkö-Jussi on huolestunut kurjista. Miten pääsevät lentoon metsästä? Kyllä ne pääsevät. Lähtevät tien kautta. Ovat jo lähteneet. Ajattelen Anteroa. Se on matkalla toiseen. Nyt kuljemme ilman Anteroa. Meillä on ikävä yhtä, se osasi elää.

Antero In memoriam. Olit meille enempi. Lempeä. Veijari. Hyväntahtoinen huijari. Narrasit meitä kaikkia. Palvoimme ja palvelimme. Rakastimme. Odotimme. Olit yksi meistä.

Tule meille hiljaisena tuulen henkenä tai pyrypakkasissa. Otamma vastaan. Kaamos on marras ja pimeä.