Kolumni

Paula Suo­mi­sen ko­lum­ni: Vaa­lean­pu­nai­sen talon kum­ma­jai­set

-
Kuva: Mikko Halvari

Vanharouva maalaa symbolisen muotokuvansa vaaleanpunaisen talon seinälle. Ensin on kuitenkin luotava ikkunamuraalit ”Lapin jugendin” henkeen. Kaikki alkaa havusta. Johdanto voisi olla havupuun selviytymistarina. Siitä ravintonsa ottavien paikkalintujen eloonjäämisen huuto. Talvea edustava tumma havu on murrettujen vihreitten sävyttämä sommitelma. Varsissa poltetun siennan hehku. Syrjäsilmällä huomaan katseiden vaihtoa. Maalaanhan jo kolmatta päivää XL kokoisia männyn neulasia vaaleanpunaisen talon seinälle. En pääse talven huurteisiin tunnelmiin reippaasti yli hellerajan lämpötiloissa. Porotkin kaapivat tietä hullun kiilto silmissä. Onneksi seuraavalla viikolla viilenee.

Lisääntyvän valon aika sallii kevääseen vihreitten sävyjen loputtoman leikin. Muutamilla pohjoisenkin kasveilla: ketunleipä, sudenmarja ja raate. Nupun lähtemä varresta pitää olla uskottava. Avautuva. Ahnaasti kohti valoa. Se on baby. Samanaikaisesti vahva ja vaurioherkkä. Kuin suomalainen metsä. Sudenmarjan vaalea nuppu on kuin suuri kyynel hämyisessä metsässä. Mikään ei ole luonnonmaalla samantekevää. Raatteen tummissa nupuissa on riippuvien puutarhojen ikiaikainen salaisuus. Helteisen aamun ensimmäinen saavutukseni tässä loputtomassa savotassa onkin raatteen nuput.

Valo valloittaa kesäikkunat. Kulmissa avautuvat kissankellot, mukanaan ripaus kesätuulta ja inarin aaltojen pärskeitä. Maalaus etenee, mutten haluaisi luopua kesästä. Maalaan vielä lisää kukintoja metsätähdelle. Metsän pikku säihkysilmä! Vanamolle pinkit kyljet kukinnoille. Kissankelloissa tärkeintä on nuppujen avautumisen kokemus. Kukkakohtainen ihme! Kokemus ohittaa esittävyyden. Realisteille tulee hätä.

Sitten riekonmarjan pyöreä rubiinin puna viekoittelee minut syksyyn. Granato! Lumoudun täyteläiseen väriin ja muotoon. Uskoni väriin on palannut. Syysikkunoissa kuulakas valo sitoutuu ruskaan. Riekonmarja, mustikka sekä puolukka lehtineen ja marjoineen. Maaruska saa minut hurmioon. Lapin taikamaa. Mustikkaan on mentävä vahvasti mukaan sen makuun, marjan kantaan ja varvikon tuoksuun. Kuntan pitää kokea itse. Mennä sen sisään. Astua varvikkoon, sivu tien. Tuntea maa ja sen tuoksu.

Kuulen päivittäin haukan kimeän varoitusäänen. Korppi tietää kaiken. Se keskustelee alituiseen, jos ei muuta, niin itsensä kanssa. Eilen se haukkui koiratarhan vieressä kilpaa koirien kanssa. Tänään matkii jo ilmastointilaitetta. Kurjet huhuilevat parvia kokoon. Olen inspiroitunut.

Seuraavalla viikolla aloitan pohjoisen linnut. Nekin XL seinäkokoa. Kiiruna, tuo kivikkomaan ruhtinas! Kesäasussa on variksenmarjoista helmet ja pihlanmarjoista pirtanauhat. Talvella se on pakkasen morsian. Hääyöt vietetään kiepissä. Eteläpäädyssä nostan suon pystyyn ja maalaan isot karpalot. Väreillä kypsymisen asteet ja päivän pituus. Seinän mittainen kurki ajoittaa muuttonsa valon mukaan. Pohjoispäädyssä ei ollut vaikeuksia saada tunturipöllöön jäätävää katsetta. Helteiden jälkeen tuli talvikelit. Lapin pöllöt kurkottelevat kohti ikkunoita juhlahöyhenissä mustilla korkkareilla. Ylhäällä on hiiripöllö. Vanhan rouvan muotokuva. Päiväpöllö. Paikkalintu. Peloton, isopäinen haukka!