Paula Suo­mi­sen ko­lum­ni: Vanha rouva antaa kas­veil­le valtaa - kamp­pai­lu kasvien kanssa on opet­ta­nut nöy­ryyt­tä ja iloa

-
Kuva: Mikko Halvari

On lämmin, sateinen aamu. Lähden keräämään kuvitteellisen aamiaisen. Tällä säällä saan luultavasti napollisen kotiloita. Tulevaisuudessa voisi ollakin aamiainen tai paahteinen lounas.

Keskellä kaupunkia on vihreä paratiisi. Siirtolapuutarha. Vahva maan tuoksu tulee vastaan. Kesä tuntuu kesältä. Kasvit rehottaa yli tontin rajojen. Yöllä sataa ja päivällä paistaa. Tuuli humisee ilman sääskiä. Loppukesän imelä kukkien tuoksu sekoittuu kauempaa kulkeutuvan viljan tuoksuun. Illalla vanha rouva läkähtyy siirappisen kesän kyltymättömään tuoksujen sulatusuuniin.

Siirtolapuutarha on kasvien kesän mittainen taistelutanner. Palstapuurhurit jakavat kasvit toivottuihin ja ei-toivottuihin. Rikkaruohot huojuvat vapaina reunatonteilla. Oman kortensa kekoon kantavat kotilot ja espanjalaiset tappajaetanat.

Lähden puutarhaliikkeeseen. Loukut ovat loppuneet. Pitää kuitenkin elvyttää taloutta. Ostan ruokaparsan. En kuitenkaan aio syödä sitä. Pidän harsomaisen läpinäkyvistä monivuotisista kasveista. Parsa, Harsokukka, Ängelmä ja Aaprotti. Niiden takaa saattaa nähdä orvokkimaan tädykkeitä ja akileijaa. Tosin Orvokki on jo kauan sitten poistunut. Ei kestänyt Varsinais-Suomen kosteita talvia. Joku toinen ottaa sen paikan.

Rento akanhuuli on kisaileva uurastaja. Leviää rönsyillä ja siemenillä. Kaikkien kasvien äiti. Maahumalaa en koskaan kutsunut. On tullut jostain, kenties naapurista. Se on holtiton ja röyhkeä. Nujertaa toisen sen omassa tilassa.

Myöhään illalla tarhan tuoksut vahvistuvat. Väreissäkin näkyy lähestyvän syksyn raskaat ja täyteläiset yhdistelmät. Syysleimun lilan sävy sointuu tiikerililjan vahvaan oranssiin. Taustalla soi ihmeen heleästi Alliumin notkea sininen. Caerulea. Hurmaava sinisen sävy, mutta vaikea väri tavoittaa kukissa. Värimintun kukinta heittää sommitelmaan sakeita punaisiaan. Vihreitä on aina olemassa. Enteilee jo tuleentumisen sävyjä. Aavistus syksyn haikeutta on menneen kesän valoa.

Astilbe on oma itsensä. Ei anna haikeuden pesiytyä napakkaan lehdistöönsä. Se tietää mitä tekee ja kukkii hullun lailla. Pinkit ja punaiset. Valkoiset ja kerman huntu. Vielä syksylläkin se uhmaa talvea olemalla pitkään vehreä. Se karistaa kotilot jo kesällä muiden katveeseen. Se viettelee, mutta ei petä.

Ilta-auringon kajo on kietonut puutarhan hämyynsä. Lehtilepo. Kiihkeä kamppailu päivänvalosta on vaihtunut raukeaan olemassaoloon. Saa vain olla. Vanha rouva miettii, mikä olisi, jos olisi kasvi. Tai maaperä. Tai maisema.

Varpusten poikaset keskustelevat yötä päivää viiniköynnöksillä. Emot aloittavat uusilla poikueilla ja mammanpojille tulee hätä. Ne repii puolittain ensimmäiset punaiset vadelmat. Pitää mennä talkoisiin.

”Portilla vastavärit ovat järjestäytyneet itsestään, oma-aloitteisesti. Isoäidin oranssi varjolilja, Marthagon ja viehkon sininen varsankello. Ei paljon, mutta riittävästi.”

Portilla vastavärit ovat järjestäytyneet itsestään, oma-aloitteisesti. Isoäidin oranssi varjolilja, Marthagon ja viehkon sininen varsankello. Ei paljon, mutta riittävästi.

Piippuköynnös on valon läpäisemisen aatelia. Se siivilöi suurten lehtiensä läpi jumalaista luonnon valoa. Syksyllä sen lehtivihreä hiipuu hitaasti kohti talvea huikeilla vierekkäisten vihreitten ja keltavihreiden sävyillä. Päätyäkseen keltaiseen. Se varmistaa olevansa viimeinen. Kukaan ei voi viipyillä kesässä niin kauniisti kuin piippuköynnös.

Vanhalle rouvalle kamppailu kasvien kanssa on opettanut nöyryyttä ja iloa. Maan tietoa ja valon vaikutusta. Kasvi valitsee paikkansa. Sillä mennään vanhan rouvan värikylläisessä puutarhassa.