Vanha rouva tietää tunteen, kun tulee lääkärin vastaanotolta sairaampana kuin oli sinne mennessään. Se meni tohtorille vähäisen, tuskin havaittavan, rasitusvamman ajamana. Parhaassa iässään: Ei ollut enää elämäntuskainen nuori eikä vielä keski-iän kammoinen. Lääkäri sen löysi : Jalkapöydän ”lintuluun”. Röntgenkuvien äärellä innoissaan huuhdahtaen: ” Vielä me sinulle jalan teemme!” Kun on elämänsä uskonut olevansa anatomisesti virheetön ja kuuleekin kantavansa seinäjokelaista geeniperimää: on pakko poistua ontuen lääkäristä, vaikka tulikin sinne kohtuullisen suoraryhtisenä. Perimässä jalkaan tunkee nyt kuudeskin varvas. Luulen kuulevani ohikulkijoiden pilkkapuheet: LIntujalka! Lintujalka!
Ensimmäisen pakokauhun jälkeen tilanne rauhoittui. Mökkinaapuri siirtolapuutarhalla vakuutti eläneensä syntymästään asti kääpiöityneen kätensä kanssa ihan hyvää elämää. Se oli saanut päättää jo pentuna, ettei hakeudu korjausleikkaukseen.
Paljon myöhemmin ammatillisen kuntoutuksen kävelytestissä lintujalka alensi hieman testituloksia. Muistot lintujalan julkitulosta taas puolestaan kohensivat itsetuntoa. Lääkärin tuokio alkoi Power-Pointilla, teemana ”eliniän odote”. Varasin lonkalta valtimotaudit. Komedianna kertoo katkerasta mallista ja vanharouva karkaa naurujoogaan. Viimeisenä päivänä vanha rouva makaa lämpimien peittojen alla kasvohoidossa. Se miettii samaa vanhaa dilemmaa: oliko vaivoja vähemmän vai enemmän kuntoutuksesta poistuessa kuin tullessa?
Sisko kirjoittaa, että jalka tummuu jo. Äiti minut opetti kävelemään, nyt hiipuu pois. ”Tuon seuraavalla kerralla lampaan villaa jalkoihin”, lupaan. Ei tule enää seuraavaa kertaa. Illalla tulee viesti: ”Mummu nukkui pois 21.02”. Äitini. En avaa enää läppäriä. En tee tänään enää mitään. En ajattele mitään, samanaikaisesti ajattelen kuitenkin kaikkea.
Kun viimeisen kerran tapasimme, katsoit minua silmät lautasina. Et kyennyt enää sanoihin. Sanoin, että pian tulee kevät. Se on Teidän onnen aikaa. Isä tekee Sinulle kukkaseppeleen kevään ensi kukista. Kyynel tipahti poskellesi, jota ei enää ollut. Oli vain luut. Alzheimer on katala kaveri viimeisillä metreillä. Kaikki kärsii. Itkin Sinua vuolaammin. Silitin päätäsi. Luuta. Kuin ihmisen lintu.
Miksi juuri jalat? Muistan itkeneeni, kun näin isoäitini kuluneet kengät eteisessä. Siivosimme hänen kotiansa, joka ei enää ollut hänen. Muut muistelivat jo mummun elämän hilpeitä hetkiä. Häpesin kyyneileitäni ja ajattelin pakostakin mummun askeleita.
Kauan sitten kuvailit setää alzheimerin kanssa viimeisellä vuoteella. Nyt Sinä olet siinä itse, eikä minulla ole enää sanoja. Eikä Sinulla enää elämää. Kätesi puristaa kouristuksenomaisesti laihaa kehoasi vasten. Halvaantunut. En saa enää kädestä kiinni. Elämä etääntyy ja me leijumme jossain olemattomuuden tilassa.
Paluumatkalla kotiin en muistanut kylien järjestystä. Annoin ajatusten mennä vapaina maisemien takana ja maisemassa. Kuvittelin olevani lintu. Muuttolintu. ”Palaan kevätmuutossa, ajattelin. Tulen kurkena”. ”Kurki on Tuonen lintu”, oli äiti kerran sanonut. Isä sanoi, ettei ole mitään Tuonelaa. On vain Toiska. Esivanhempien lintukoto. Mielipaikka. Metsä, suo, kallio tai vanha petäjä. Siellä lepäävät esivanhempien henget. Pyhissä paikoissa. Sinne ei pitäisi suotta mennä ahneuksissaan kaivelemaan.
Pihassa on nyt neljä kuukkelia. Vanharouva ja lapinukko nyökyttelevät : Suuri tapaus! Neljä kuukkelia. Onnenlintu. Huomenna voin jo paremmin. Teen valosta kultalankaa ja naavasta punoksen. Lähetän net aliseen.