Kolumni

Pekka Virtasen kolumni: Ikäänkuin sillä miten planeetallamme eletään ei olisi mitään vaikutusta – ihmisiä liikaa ja liian vähän

Maailma on monessa mielessä ristiriitainen. Aivan erityisesti tämä ilmenee suhtautumisessa väkiluvun kehitykseen. Ilmastonmuutosta pitäisi torjua päästöjä vähentämällä, mutta oman alueen, esimerkiksi Suomen, katsotan voivan tuprutella entiseen tyyliin, sillä mitäs pisara meressä tuntuu. Saman logiikan mukaan hyvin suuri enemmistö kantaa huolta maapallon liikaväestöstä, mutta oman kotiseudun väkiluvun lasku näyttää olevan vielä suurempi kauhistus. Kuitenkin maailmankartta koostuu parista sadasta valtiosta, väestö näiden maiden isoista ja pienistä ihmispopulaatioista ja yhteinen kehityssuunta siitä, mitä näissä kummassakin tapahtuu.

En pitäisi Suomea kovin ongelmallisena maana väkiluvun suhteen tapahtuipa kohtuullista muutosta kumpaan suuntaan tahansa. Koko maapalloa ajatellen laskeva kehityssuunta olisi parempi ja laskussa väkilukumme jo olisikin ilman maahanmuuttoa, jolla olemme hyvinvointimaana ottaneet hieman vastuuta pulmallisempien alueiden väestöpaineista. Koko maapallon kansoitus on kyllä keskimäärin liian tiheä, mutta myönteistäkin kehitystä on tapahtunut

Kokonaishedelmällisyysluku eli keskimääräinen lapsiluku naista kohden koko maailmassa on vuodesta 1980 nykypäiviin puolittunut viidestä kahteen ja puoleen. Jos se alittaa luvun 2,1 väkikäppyrä kääntyy laskuun, tosin vuosikymmenien viiveellä, koska synnyttävät iläluokat ovat vielä pitkään suurempia kuin tämän vuoden vauvaluku. Nykyiset lapset ja nuoret saattavat vanhoina nähdä tilanteen, jossa huonoa huoltosuhdetta valitellaan maailmanlaajuisesti nuorten ikäluokkien pienetyessä. Parempi tietysti olisi, jos kehitys olisi kääntynyt tähän suuntaan jo telluksen väkiluvun ollessa 1 – 2 miljardia.

Liikaväestöä käytetään paljon myös tekosyynä sille, ettei ympäristön eteen haluta tehdä mitään uhrauksia ikäänkuin sillä miten planeetallamme eletään ei olisi mitään vaikutusta. Yksi keskivertojenkki tai suomalainen vastaa ympäristörasitukseltaan aika montaa niukasti kuluttavaa kehitysmaalaista.

Harvinaisen hyviin uutisiin kuuluu se, että aika suuressa osassa maailmaa syntyvyys on laskenut kohtuulliseksi täysin vapaaehtoisesti siten, että jälkekäisiä on saanut tehdä sen verran kuin haluaa. Yhteiskuntaan mahtuu sekä pieniä että suuria perheitä kunhan keskiarvo on oikea. Luku 2,1 alittuu pääosassa Eurooppaa Venäjä mukaanlukien ja sen alle sukellettiin jo viime vuosikymmenellä neljässä Latinalaisen Amerikan väkirikkaimmassa maassa Brasiliassa, Meksikossa, Kolumbiassa ja Argentiinassa.

Ihmisten valistuneisuuden varaan ei ehkä ole voinut paljoa laskea mutta laiskuuteen kyllä sillä ison lapsikatraan kasvattamisessa on oma vaivansa.

Suomen luku v. 2019 jäänee 1,3:n ja 1,4:n väliin ja merkinnee sitä, ettei täällä ole tarvetta syyllistää sen enempää lapsettomia kuin suuriperheisiäkään.

On selviö, että jos maailman väkiluvun halutaan stabilisoituvan edes pitkällä viiveellä ja jopa kääntyvän laskuun, kuvioon täytyy kuulua sukupolvi tai sukupolvia, joiden kohdalla huoltosuhde vanhusten suuren osuuden takia on heikko. Tämäkään ongelma ei katoa siirtämällä sen ratkaisemista loputtomasti tulevaisuuteen.