Viime aikoina on tässä lehdessä kerrottu omia koulumuistoja. Jospa sitten minäkin. Ensimmäinen kosketus koululaitokseen syntyi keväällä 1955, kun pyrin juuri 7v. täyttäneenä suoraan kansakoulun toiselle luokalle. Ensimmäinen oli mahdollista ohittaa, jos kykeni osoittamaan riitävät taidot lukemisessa, laskennossa ja yleissivistyksen puolella. Viime mainitusta on jäänyt mieleeni, että piti selvittää, mitä tarkoittavat mm. sanat nahkiainen ja tomppeli. En muistanut nahkiaista, vaikka olin lukenut usein kirjaa ”Pohjolan kalat värikuvin”. Kun kerroin tentistä kotona, isäni katsoi, ettei tomppeli ollut oma kysymyksensä vaan reaktio siihen, etten tiennyt nahkiaista.
Opintieni ei kuitenkaan kaatunut nahkiaiseen, vaan tepastelin 1.9.1955 kakkosluokalle. Sanoinkin kerran kirjoittaessani jälkkärilappuja parille Nilon pinnarille, ettei teidän pinnaamisestanne mihinkään ole. Minä sentään aloitin pinnaamalla kokonaisen vuoden. Muutamaa vuotta myöhemmin jotkut kasvatustieteilijät ja psykologit tulivat siihen tulokseen, että ykkösen väliinjättäminen tuottaa epäsosiaalisia ja muutenkin hulluja ihmisiä ja se kiellettiin. Tämä kakkosluokka on ainoa, jolla minulla on ollut luokkatovereina tyttöjä. Opin kasvattaessani lampaita vuosina 1982 – 2001, että on tärkeää ja toisaalta vaikeaa pitää pässit ja uuhet pääosin erillään, ettei karitsoita synny lähisukulaislle tai väärään vuodenaikaan. Meitä taidettiin kuitenkin pitää kovempina poikina kuin olimmekaan, sillä isossa koulussa tytöt ja pojat erotettiin toisistaan omiin luokkiinsa jo 8 – 9 vuoden iässä. Kolmonen ja nelonen kuluivat mulliporukassa.
Omasta mielestäni olin enimmäkseen melkeimpä kiltti koululainen, mutta joskus houkutus vallattomuuksiin vei voiton. Olin jostain poikakirjasta lukenut, että muste reagoi liidun kanssa purskahtamalla ulos pullosta. Ajatus pullollisen mustetta naamaansa saaneesta opettajasta oli niin hauska, ettei mitä ilmeisin kiinnijäämisen riskikään ollut riitävä pidäke. Kun olimme luokkatoverini kanssa vuorollamme järjestäjiä ja välitunnin luokassa, sulloimme sen lopulla opettajapöydän mustepulloon useita taululiidun pätkiä. Pettymys oli valju, kun mitään ei tapahtunutkaan. Syy selvisi myöhemmin seuraavassa oppilaitoksessa, josta kohta kerron. Kemian opettajalta kuulin, että taululiidut eivät enää aikoihin olleet aitoa liitua eli kalsiumkarbonaattia vaan kipsiä, joka ei kummemmin reagoi musteen kanssa. Nykyajan koululaisille siis tiedoksi, että kemian teoriapuoli on syytä opikella kunnolla tai muuten hyvät käytännön ideat voivat jäädä toteutumatta.
Se seuraava oppilaitos oli valtion ylläpitämä hyvin tunnettu 8-vuotinen poikalyseo. Niihin oli pienien lukukausimaksujen takia kova tunku. Vuonna 2016 koulustamme ilmestyi uusi matrikkeli, jonka mukaan tiukan koulumme entisten oppilaiden tyypillisimpiä piirteitä kenties ovat itsepäisyys ja kuviakumartamattomuus. Mainitaampa meitä kilpailuhenkisiksikin. Olen itse jäävi arvostelemaan, miten kunnialla olen edustanut kouluani näiden ominaisuuksien suhteen. Niille joka tapaukseessa olisi ollut käyttöä, kun on harjoittanut vuosikymmenestä toiseen vihreää politiikkaa kepulaiskunnassa. Sittemmin kasvatustieteilijät ja psykologit totesivat, että poikalyseot tuottavat epäsosiaalisia ja muutenkin hulluja ihmisiä ja ne muutettiin yhteiskouluiksi. Enää ei siis ole mahdollista kokea aivan samaa kuin allekirjoittanut. Jos nyt kuitenkin jotakin sen tapaista on koluaikoihin mahtunut, voin lohduttaa sillä, että hulluudesta ei pahemmin kärsi kun ei sitä itse huomaa.