Heikko hillakausi on juuri vaihtunut vielä heikompaan mustikkakauteen. Karhun väitetään kimpaantuneen jälkimmäiseen ja murjoneen turistin autoa. Kolmen päivän vähätuloksien mustikanpoiminnan jälkeen ymmärrän tällaista tulkintaa aika hyvin. Jos minun pitäisi mustikkasaaliillani saada aikaan ihon alle 4-5 cm:n rasvakerros, jonka energialla voi viettää puolen vuoden talvilevon, olisi tavoitteen ja realiteettien välillä syksyllä 2019 aika paha ristiriita.
Houkuttelevampaa olisi kuitenkin nähdä karhu ilmastoaktivistina, josta me yksityisautoiluun kriittisesti suhtautuvat olemme saaneet vahvan liittolaisen. Suomen liikennepolitiikkahan alkoi luisua 1960-luvulla väärille urille perustumaan joka miehen autoon, mikä on nyt näivettänyt julkisen liikenteen pahasti.
Karhuillahan on syytä olla erityisesti huolissaan ilmaston lämpenemisestä. Kun tietty raja ylitetään, passiivisesta talvenvietosta tulee vähitellen negatiivinen piirre, joka evoluutiossa karsiutuu pois. Jos liikkeellä olemalla ja ravintoa etsimällä saa siitä enemmän energiaa kuin kuluttaa, kannattaa olla talvellakin aktiivinen. Kun on tottunut rennosti löhöämään puoli vuotta, voi olla suivaisa ajatus tonkia muurahaispesiä, jahtailla poroja ja hirviä, mellastella kaurapelloissa ja keikistellä haaskalla kuvia napsiville turisteille ympäri vuoden.
Joskus kysytään, eikö mahdollisuus karhuun törmäämisestä marjametsässä pelota. Kun me marjastajat kykenemme väistämään jopa verokarhun, joka tunnetusti on aina valpas eikä nuku talvellakaan, ei liene kovin suurta riskiä, että tavallinen mesikämmen meitä uhkaisi.
Arvioijan poliittisesta suuntautuneisuudesta riippunee, tuleeko vaarallisimmaksi tihutyökarhuksi rankatuksi verokarhu vai Nalle Wahlroos. Ihmishenkien arvoa suhteessa taloudellisiin arvoihin taas punnitaan sijoitettaessa asteikolle jääkarhua, joka pahasti nälkiintyneenä voi äityä popsimaan ihmisiä, mistä kotoisen ruskeakarhumme kohdalla ei liene varmaa näyttöä. Nälkiintymistä kovasti edistää ilmaston lämpeneminen, sillä hylkeenpyynnissä jäiltä jääkarhu on mestari, mutta jään sulaessa maihin saalistamaan joutuvana avuton.
Viime vuosikymmenellä olin mukana, kun Kuusamon kaupunginhallitus tutustui kiisteltyyn haaskakarhujen tarkkailuun Kainuussa. Karhut jäivät näkemättä ja mahdollisuuksia olisi ollut vain kuurojen yksilöiden havaitsemiseen, sillä kojussa on jökötettävä hiiren hiljaa, mutta sehän ei poliitikoilta onnistu. Jonkun piti aina esittää näsäviisauksia. Yritin vaientaa porukkaa viittilöimällä, irvistelemällä ja uhkaavin elein mutta tuloksetta. Puheripuli oli ehtymätön.
Se heikko hillakausi tuotti lähes neljän viikon työllä 85 kg ja johti siihen, että kaksi viiden sangollisen suurtilaajaa saivat tyytyä kumpikin kahteen ja muut saivat 5 kg tilattua sangollista kohti. Mustikan tilaajien on syytä varautua siihen, että kaikille ei välttämättä riitä mitään, sillä mustikkavuosi on tähänastisen kokemuksen perusteella Kuusamossa huonoin ainakin lukien vuodesta 1976, jolloin tulin tänne.
Vähän risoo niin karhua kuin allekirjoittanuttakin näin surkea marjakauden alkupuolisko, mutta jos taas löytyy rusinaksi ruhjottu auto, en ainakaan tunnusta olleeni asialla.