Olen ollut paljon ja pitkään tekemisissä Kuusamon vesiasioiden kanssa. Jo 1970-luvun lopulta lähtien muun muassa tähän lehteen kirjoittelevana jonkinlaisena kansalaisaktivistina ja kuntapolitiikkaan vuoden 1993 alussa tultuani myös ympäristöstä vastaavien lautakuntien ja jaostojen tai kaupunginhallitusten jäsenenä. Julkiselle keskustelulle on ollut ominaista erilaisten pistekuomituslähteiden kuten jätevedenpuhdistamoiden purkuvesien merkityksen paisuttelu ja hajakuormituksen, esim. maa-ja metsätalouden osuuden vähättely. Maatalouden suuri vaikutus on vähitellen yhä sitovammin osoitettu ja aika yleisesti tunnustettukin.
Vähittäistä ravinnemäärien nousua ja rehevöitymistä, joista aikanaan jätevedenpuhdistuksen yvaa tehnyt konsulttiyhtiön edustaja käytti nimitystä nuhraantuminen, on kuitenkin tapahtunut jatkuvasti sielläkin, missä sen enempää maataloutta kuin pistekuormitustakaan ei ole eikä ole ollutkaan. Koillissanomissakin 27.12.2018 esitelty Luonnonvarakeskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen yhteistutkimus antaa tähän selityksen. Tehometsätalous on toki ollut syntilistalla ennenkin, mutta tutkimus osoittaa sen vaikutuksen koko maan keskiarvona pari kolme kertaa luultua suuremmaksi. Suovaltaisilla alueilla kerroin voi olla paljon isompikin. Ojitetun suon turpeessa happi lisääntyy veden poistuessa ja turpeen hajoaminen kiihtyy vapauttaen ravinteita ja syytäen kasvihuonekaasu hiilidioksidia ilmaan. Maatuvasta turpeesta ravinteet myös helpommin karkaavat ojien kautta vesistöihin. Tämä on ollut pääteltävissäkin, mutta prosessi on oletettua huomattavasti pahempi.
Ikävintä on, että ilmiö ei ole tilapäinen ja pian korjautuva kuten luultiin vaan 50 – 60 vuotta sitten ojitetuilla soilla pahempi kuin nuoremmilla. Pikaista ratkaisua probleemaan ei siis ole odotettavissa. Se mitä voidaan tehdä on kuitenkin tehtävä. Metsänhoidossa on siirryttävä menetelmiin, jossa maan mylerrykset on minimoitu. Suomessa on lähes ennätysmitassa paitsi ojitettu soita myös muokattu hakkuualueiden maaperää, nostettu turvetta ja rakennettu tekoaltaita, jotka toimet kaikki lisäävät vesistöjen ravinne-ja humuspitoisuuksia. Maaperästä nouseva hiilidioksidi myös vähentää metsien arvoa hiilinieluina. Kiire on ollut kova ja ympäristöhaittatutkimukset laahanneet vuosikymmeniä jäljessä. Lähes koko Suomea ei olisi välttämättä tarvinnut koekenttänä käyttää. Puulla on pyritty parempiin päiviin mutta päästy ainakin huonompiin vesiin.