"Pe­lot­ta­vin­ta oli ry­säh­dys reu­nal­ta" - Sokea Ma­rian­ne roikkui järven päällä ole­val­la kie­lek­keel­lä vai­je­rin varassa ja edessä oli vielä rankin osuus

Marianne Tenhami valmistautuu laskeutumaan valjaissa Ruoppivaaran kallion päältä. Jussi Tupasela (oik.) Outdoor Passion Finlandista selostaa tarkkaan ja rauhallisesti köysilaskeutumisen perusteita seikkailijaryhmälle. Heidi Savolainen ja Outi Keskinen halaavat laskeutumisen jälkeen.
Marianne Tenhami valmistautuu laskeutumaan valjaissa Ruoppivaaran kallion päältä.
Marianne Tenhami valmistautuu laskeutumaan valjaissa Ruoppivaaran kallion päältä.
Kuva: Mikko Halvari

– Neljäkymmentä senttiä reunalle, pysähdy siihen. Hyvä. Lotta odottaa sinun oikealla puolella alhaallasi, kiipeilyopas Jussi Tupasela Outdoor Passion Finlandista kertoo takaperin kävelevälle Marianne Tenhamille.

Ruoppivaaran päällä käy hento tuulenvire, joka ei hätistä pois ympärillä parveilevia hyttysiä.

Tenhami astuu Tupaselan ohjeiden mukaisesti pieniä, muutaman senttimetrin mittaisia askelia taaksepäin. Köysi kiristyy vyötärövaljaissa. Puu, johon köysi on sidottu, narahtaa. Hiekka rahisee kenkien ja kallion välissä.

– Nyt olet reunalla. Ei ole mitään pelättävää. Pidä jalat leveässä haara-asennossa. Hyvä. Nyt olet kokonaan köyden varassa.

Laskeutumisköydestä tiukasti kiinni pitävän Tenhamin selän takaa alkaa suuri, ammottava tyhjyys.

Tenhami ei kuitenkaan näe sitä. Hän on sokea.

Kalliolta laskeutuminen on osa näkövammaisen Heidi Koivusen ja kuusamolaisen Adventure Apes -seikkailuyrityksen Heidi Savolaisen puolivuotisen ideoinnin tuloksena syntynyttä retkipakettia.

Lintubongausta ja lintujen äänitystä harrastava Koivunen halusi palavasti luontoon. Piti löytää ohjelmapalvelu, joka voisi räätälöidä seikkailuretken näkövammaisen tarpeiden mukaan. Tehtävä vaikutti mahdottomalta, sillä näkövammaisille ei ole ollut retkipalveluita Suomessa, eikä liiemmin maailmallakaan. Oli aika käyttää joukkovoimaa ja kysyä asiasta somen kautta.

 Törmäsin Facebookissa kaimaani Heidiin, joka oli juuri ostanut Vasaraperän koulun ja oli aloittamassa siellä majoitustoimintaa yrityksensä nimissä. Kerroin ideastani ja toiveistani ja Heidi ryhtyi suunnittelemaan retkeämme, Koivunen kertoo.

Koivunen ja Savolainen huomasivat retkipaketin kiinnostavan monia sosiaalisessa mediassa. Parhaimmillaan ilmoittautuneita oli toistakymmentä. Loppujen lopuksi mukaan lähtivät Koivusen lisäksi sokeat Marianne Tenhami ja Outi Keskinen ja kolme henkilökohtaista avustajaa, Sini Tienhaara, Taija Sirén ja Sirpa Miettinen.

Viikon mittaisen seikkailuretken ohjelma hiottiin kasaan puolessa vuodessa. Lista on itsessäänkin hengästyttävä. Mukaan ujutettiin issikkaratsastusta, lampaan keritsemistä, Riisitunturille vaeltamista, tikkupullan paistoa ja koskenlaskua.

Viimeisimpänä, kovimpana koetuksena, piti olla Pienen Karhunkierroksen 12 kilometrin lenkki. Paitsi että kovin haaste oli vielä edessä.

Räätälöidyn ohjelman lopussa häämötti Heidi Savolaisen oma pieni yllätys, köysilaskeutuminen kalliolta. Sitä ei ollut alkuperäisessä suunnitelmassa.

– Tämä on retkemme isoin haaste, Savolainen kertoo yllätyksestään.

Tenhamin jalka lipeää reunalla. Pudotusta tulee köyden varassa muutamia kymmeniä senttimetrejä. Kyynärpää ottaa vastaan iskun kalliota vasten. Ei vahinkoja, laskeutumista ei keskeytetä.

Kiipeilyopas Lotta Sandvik saa ohjeistuksellaan Tenhamin takaisin turvallisen laskeutumisen pariin.

– Leveämpi haara-asento, juuri noin. Sitten lähdetään taas. Voit höllentää otetta köydestä. Olet koko ajan kiinni varmistusköydessä, muista se, Sandvik kertoo.

Tavallisesti köysilaskeutuminen tapahtuu yksin.

– Tällä kertaa sovimme, että ammattiopas laskeutuu koko ajan laskeutujan vierellä ja antaa ohjeita ja henkistä tukea, Savolainen kertoo.

Matka alas jatkuu metri metriltä. Köyttä puristavat kädet hikoavat hanskoissa. Jalat tunnustelevat kallion muotoja. Möykkyä, sileää, irtonaisia palasia.

Ruoppivaaran päältä alas on matkaa 22 metriä. Puolivälin jälkeen laskeutuja on vapaassa pudotuksessa pelkän köyden varassa.
Ruoppivaaran päältä alas on matkaa 22 metriä. Puolivälin jälkeen laskeutuja on vapaassa pudotuksessa pelkän köyden varassa.
Kuva: Mikko Halvari

Näkökyvyn uupuessa muut aistit muodostuvat elintärkeiksi. Puhutaan aistien herkistymisestä.

– On täysin yksilöllistä, mitä aistia sokea käyttää eniten hyväksi. Jollekin se voi olla kuulon sijasta haju tai tunto, Tenhami selventää.

Retkeilijät ovat käyttäneet kaikkia mahdollisia aistejaan talsiessaan Koillismaan luontokohteissa. Auttiköngäs on kuohunut, luppo lupsahtanut, naava napsahtanut.

–Tunnustelemme ja haistelemme kaikkea mahdollista. Monen mielestä herkän hillan kukan tunnusteleminen ja haisteleminen oli yksi retken mieleenpainuvimmista kokemuksista, Savolainen kertoo.

Marianne Tenhami kertoo haistaneensa vettä Karhunkierroksella useaan kertaan.

– Miten puhtaalta se tuoksui.

Sokea kokee maailmaa myös kuvailun ja kosketuksen avulla.

Tienhaara kertoo avustajien kuvailevan sokeille ympäröivää maailmaa kirjaimellisesti maasta taivaaseen. Metsä voi näyttää synkältä ja kostealta karhumetsältä tai jäkäläiseltä ja varpuja täynnä olevalta porometsältä.

– Sinille suuri kiitos, kun hän aina jaksaa keksiä ja kuvailla ympäristöä, Tenhami kertoo.

Tunnustelu on tärkeä visuaalisen havainnoinnin väline. Miten sokea voisi tietää, miltä tykkylumipuu näyttää?

– Ei siinä auttanut muu kuin kokoontua tällaisen pienikokoisen puun ympärille. Käsillä tunnustelimme puun runkoa, jonka katkenneesta oksasta oli kasvanut uusi latva. Sitä tunnustellessa jokainen ymmärsi mistä on kyse, Savolainen kertoo.

Marianne Tenhami ottaa juuresta tukea. Sokea muun muassa tunnustelee ympäröivää maailmaa havainnoidakseen sitä.
Marianne Tenhami ottaa juuresta tukea. Sokea muun muassa tunnustelee ympäröivää maailmaa havainnoidakseen sitä.
Kuva: Mikko Halvari

Tällä retkellä kehot ovat olleet kovilla, varsinkin Pienen Karhunkierroksen kahdentoista kilometrin matkalla. Juurakot, portaat ja nousut ovat jääneet mieleen äärimmäisen haasteellisina

– Piti tunnustella maata ihan koko ajan liikkuessa, Tenhami kertoo.

Näkevälle ympäristön, kuten kivien ja juurakoiden, havainnointi on itsestään selvää. Sokea taas luottaa koiraansa, avustajaansa ja omien raajojensa tuntemuksiin. Tasapainoaisti on jatkuvasti herkillä.

– Yksi retkeilijä kaatui puoliksi ensimmäisen kahdenkymmenen metrin jälkeen. Ajattelin, että tässäkö se sitten oli jo, opas Heidi Savolainen kertoo nauraen.

Ryhmän etenemisvauhti oli aluksi 700 metriä tunnissa. Savolainen laskeskeli mielessään, että urakka tuntui mahdottomalta.

Toisin kävi. Koko ryhmä selviytyi mallikkaasti maaliin.

Aivan kohta perillä. Kiipeäminen on haastavaa jyrkän mäen vuoksi.
Aivan kohta perillä. Kiipeäminen on haastavaa jyrkän mäen vuoksi.
Kuva: Mikko Halvari

– Kaksi metriä. Puolitoista metriä. Alle metri, Lotta Sandvik kertoo alhaalta.

Tenhamin jalat koskettavat maata. Sandvik irrottaa laskeutumisköyden valjaista.

Matka ylös, takaisin kallion päälle kiivetään jyrkkää rinnettä puiden välisestä turvaköydestä ja maasta pilkistävistä juurista kiinni pitäen.

Ylhäällä Sirpa Miettinen tarttuu Tenhamin kädestä kiinni ja vetää hänet kallion päälle.

– Nyt edessä on viimeinen puu. Hyvä. Pidä kädestä kiinni, Miettinen kertoo.

Laskeutuminen ja pitkä ylösnousu on nyt ohi. Muiden taputtaessa retken järjestäjä Heidi Savolainen itkee ääneti ilosta.

– Pelottavinta oli rysähdys reunalta. Jussin ja Lotan ohjeet olivat superhyviä ja heidän rauhallisuutensa tarttui. Ylösnousu oli raskain, ihan oma operaationsa, Tenhami kuvailee ensimmäisiä tuntemuksiaan.

– Tekisin sen uudestaan nyt, kun tiedän mitä siellä odottaa, Tenhami päättää.

Marianne Tenhami lipesi jyrkänteeltä, mutta pääsi takaisin laskeutumisen pariin kiipeilijä Lotta Sandvikin ohjeilla.
Marianne Tenhami lipesi jyrkänteeltä, mutta pääsi takaisin laskeutumisen pariin kiipeilijä Lotta Sandvikin ohjeilla.
Kuva: Mikko Halvari