Perämetsien mies harppoi Ismon ja Jalon kanssa Erkinpuron yli. Jalo jäi puron varteen, Perämetsien mies jatkoi kappaleen matkaa eteenpäin ja Ismo vielä parisataa metriä.
Kolmikko jäi odottamaan puoli kilometriä taempaa lähtevien neljän ajomiehen pääsemistä samalle tasalle, jolloin ajon piti jatkua samassa rintamassa kohti Kalliojärven takana kulkevaa Suorajärventietä. Sinne olivat passimiehet asettuneet odottamaan ajoketjun karkottamia hirviä.
Vähiin ovat ajomiehet käyneet, pohti Perämetsien mies. Useimmat seurueesta eivät enää osallistu koko ajometsästykseen vaan ampuvat hirvet koiran haukkuun.
Perämetsien mies oli palannut parin välivuoden jälkeen hirvimiesten joukkoon, tällä kertaa aseettomana. Kahdeksankymmentäluvun puolivälin maissa alkaneen asemiehen uran aikana oli kaatoja kertynyt kolmisenkymmentä. - Sekä sonneja että lehmiä, runsaasti myös puolen vuoden ikään ehtineitä vasoja. - Aikamoinen kasa, hän pohti takavuosien aseleikkejään ja niiden moraalisia perusteita.
Lieneekö tämä ajomiehen vastuu sen vähäisempi, hän puntaroi mielessään uutta asemaansa hirvien hätistäjänä. Tänne pajukkoa puskeville vanhoille viljelyssaroille ne tulevat märehtimään ja lepäilemään, uskoen kaiketi olevansa hyvässä turvassa. Ehkä ne turvassa ovatkin, hän päätteli. Kun vähien ajomiesten välit venähtävät pariinsataan metriin ja pitemmiksikin, taitavat kokeneet hirvet jäädä paikoilleen.
Taempana huuteleva ja torviaan toitottava ajomiesosasto alkoi päästä samalle tasalle. Perämetsien mies nappasi vielä varvikosta suuhunsa pakkasen pehmentämiä puolukoita ja lähti itsekin etenemään hakkuualueelta kohti järven päässä sijaitsevia sarkoja.
Hyviä ovat nämä puolukat, hän mietti mielessään. Mutta kyllä se asia on niin kuin kansakoulunopettaja-vainaa taannoin sanoi: ihminen on sekaravinnon käyttäjä, joka tarvitsee myös lihaa. Siinä ei auta moralisointi.
Suo-ojien yli tovin harpottuaan Perämetsien mies saapui vanhoille viljelyksille ihmettelemään jyhkeistä hirsistä vuosikymmeniä sitten rakennettuja latoja, joiden katot olivat lahonneet ja romahtaneet.
Samoja sarkoja harppovalta Ismolta hän sai pian kuulla viljelysten kuuluvan Suorajärven Uusitalolle. He tekivät täällä heinää vielä kuusikymmentäluvulla, panivat seipäille ja siitä latoihin. Lumikeleillä ne haettiin reellä kotiin karjan ruuaksi.
Kovaa työtä oli elämä vuosikymmeniä sitten Suorajärven Uusitalossa, ja kaikkialla muuallakin näissä kairoissa, jäi Perämetsien mies pohtimaan vanhakantaisen elämän kulkua: suoviljelysten raivaamista ja latojen rakentamista, vähäisen sadon korjaamista otsansa hiessä. - Siinä tarvittiin muikun ja puolukan lisukkeeksi myös muutama lihaköntti.
Ismolta hän sai kuulla tarinan Uusitalon isännän kuolemasta sodan aikana desanttihyökkäyksessä ja heidän vangitsemansa talon emännän täpärästä pelastumisesta. Desanttien tappama isäntä oli Ismon ukin veli.
Tällaista on tämä aseeton palvelus, tuumaili Perämetsien mies mielessään saavuttaessaan tien varressa väijyvän passiketjun. - Reipasta liikuntaa, moraalisia pohdintoja ja historiallisia havaintoja.
Hirvien suhteen ajo jäi vesiperäksi. Yksi sentään oli käynyt kurkistelemassa passimiesten selän takana ja jatkanut turvallisesti matkaansa Kalliojokivartta itään.
Ismo otti tiellä pari tanssiaskelta ja tapaili tunteikkaalla vibraatollaan tutun tangon sanoja:
Järjen veit ja minusta orjan teit,
kun lempes annoit ja kestävän sen vannoit.
- Ei tästä hirvenmetsästyksestä taidakaan aivan helpolla irti päästä, Perämetsien mies mietti hiljaa mielessään.