Perusnäkemys pitää yhtä omien muistojeni kanssa, pohdiskeli Perämetsien mies ja asetti lukemansa Tommi Kinnusen Lopotti-kirjan pirtin pöydälle.
Perämetsien mies oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa 50-60 -luvuilla syvällä Kuusamon kirkonkylän Lopotissa. Siellä Lopotti päättyi leskeläläisten, jaakkolalaisten ja haatajalaisten peltoihin, joista alkoi lopottilaisuuden ulkopuolelle itsensä asettavien tolkun maanviljelijöiden reviiri.
Vaikka eivät kaikki lähinaapuritkaan lopottilaisiksi hevin tunnustautuneet. Kun eivät täysin kirkonkyläläisiksikään itseään tunteneet, olisivat halunneet tulla siltakyläläisiksi. Sitä nimeä Osuuskauppa haarajakamoineen oli tarjoamassa kuin käärmettä pyssyyn, kertaili Perämetsien mies lapsuudenmuistojaan.
Mutta Lopotti oli tarttunut tiukasti meihin kaikkiin. Olimme siinä kiinni kuin täit tervassa. Lopotti alkoi Kitkantien varren ”Kolmentienristeyksessä” sijainneen Kinnusen talon aidasta ja päättyi Nilojoen niskalle.
Lopottilaisiksi luimme tosin vielä Nilojoen vartta myötäilevän Karhutien asukkaat: Kotikummut, Pyyköt, Keräset, Lehtosaaret, ja keitä niitä olikaan.
Lopottilaisina pysyimme edelleen, vaikka kunnan miehet keksivätkin joskus 60-luvulle tultaessa panna tienvarteen kyltin Oravantie.
Lopotti -sanan alkuperää ei tainnut tietää oikein kukaan. Sanottiin kyllä, että se kuulosti rumalta ja leimasi koko kulmakunnan asukkaat jotenkin vähäarvoisiksi. Paljon myöhemmin Perämetsien mies pääsi ymmärrykseen, että näin se juuri olikin. Suomalaisten kirkonkylien laitamille aikanaan syntyneet syrjäperät, ”lopotit”, olivat yleensä kaikkialla vähäväkisten asuttamia.
Vähäväkisiä tai ei. - Ainakin Lopotin pojat halusivat pitää kiinni lopottilaisuudestaan, uppoutui Perämetsien mies muistoihinsa. - Naapuritalon Härmän pihamaalle jokitörmään nousi monena talvena kulmakunnan poikien itse rakentama hulppea hyppyrimäki ja sen tuntumassa olevalle tasanteelle luistinrata. Talviurheilukeskusta hallitsevien poikien oman urheiluseuran nimeksi annettiin hetken harkinnan jälkeen Lopotin lepakot, ehkä hiven koirankuria silmäkulmissa vilkkuen.
Ulkopuoliset saattoivat pitää Lopotin poikia ilkeinä. Tämä julistettiin jopa Koillissanomien yleisönosastossa kerran, kun pojat olivat joukolla kivittäneet Nilojoessa siikoja syyspimeällä tuulastaneita Kiviharjun miehiä. Ilkeiden poikien maine taisi jäädä elämään, arveli Perämetsien mies. Aito lopottilainen rouvashenkilö, vuosikymmeniä sitten edesmennyt kunnianarvoisa Korpuan Laina, tosin kirjoitti lehteen tiukan vastineen siianpyytäjille.
Mutta kyllä Lopotin pojat hyväntahtoisiakin saattoivat olla, pohdiskeli Perämetsien mies palauttaen mieleensä erään talvisen pakkaspäivän. Tuntematon setä ilmestyi tuolloin keittiön ovesta kotiin ja sisälle päästyään rojahti mitään sanomatta nukkumaan ovipielessä olevalle hetekalle. Kymmenen kieppeillä oleva Lopotin poika katsoi parhaaksi herättää muutaman tunnin nokoset ottaneen vieraan ennen yötä, tiedustella hänen matkansa määrää ja opastaa eksyneen vaeltajan perille. Päämäärä selvisi pian. Se oli Vellan majatalo Kinnusen aidan vieressä, ensimmäinen Lopottiin kuuluva talo Kitkantieltä lukien. Kinnusen talo kuului jo varsinaiseen kirkonkylään. - Vellan vinttikamariin poika lähti saattelemaan vielä heikossa muistissa olevaa, hätäisesti herännyttä setää halki koko kylmän ja pimeän Lopotin.
Oman aidan takaa alkavaksi Lopotin määritteli kirjassa Tuomaksen Lahja-mummikin. Hän piti itseään kirkonkyläläisenä, kertaili Perämetsien mies äskeistä lukukokemustaan.
Mutta teoksen kirjoittaja antoi lopottilaisuudelle kaiketi myös yleisemmän merkityksen, toisenlaisuuden, elämän valtavirrasta syrjässä olemisen. - Perämetsien mies vilkaisi peiliin ja myönsi kirjailijan arvion oikeaan osuneeksi.