Kun lapsi kasvaa murrosikään, hän alkaa esittää lyhyen lauseen totuuksia edessään häämöttävästä ihmiselämän kirjosta.
”Iskä on tossun alla.”
Havahdun tähän päivään, nostan katseeni Mika Waltarin historiallisen romaanin riveiltä ja tuijotan hetken teinin syyttäviä kasvoja kuin painomusteisten sälekaihtimien läpi. Niin, mitä?
Paljastuu, että olen eräässä kasvatuksellisessa kysymyksessä vaimoni kanssa taas samaa mieltä. Se kismittää teiniä. Perustelen rauhallisesti, että meillä on tässäkin asiassa vanhempina yhteinen linja.
”Sä oot niin tossun alla!”
Ovi pamahtaa kiinni. Istun sohvalla hämilläni.
Miehenä minuun kohdistuu taas yksi vaatimus lisää. Yhtäkkiä pitäisikin olla autoritäärinen patriarkka, joka ärjäisee akkansa hiljaiseksi ja antaa esikoispoikansa nousta äitiään korkeammalle perheen hierarkiassa pelkästään sukupuolensa takia.
Mutta kun minulla ei ole akkaa, vaan vaimo, elämäntoveri, sielunkumppani. Parhaiten sanottuna: rakkain.
Ennen puhuttiin erikseen miesten ja naisten töistä. Nykytilannetta on joku koiranleuka kuvannut käsitteellä ”yhteiset työt ja miesten työt”. Sen mukaan miehen pitää vaipanvaihdon ja imuroinnin jälkeen mennä vielä asentamaan autoon talvirenkaat.
Ehkä teini-ikäisiä lukuun ottamatta jokainen uros tietää, ettei se suinkaan ole koko totuus.
Useimmiten juuri perheenäiti huolehtii kokonaisuudesta. Tästä ennakoinnista ja hahmotuskyvystä käytetään hienoa termiä ”metatyö”. Se tarkoittaa esimerkiksi aikatauluja, uusien vaatteiden hankintaa ja pikkutarkkoja muistamisia.
Olen toki muutaman kerran käyttänyt lapsiani neuvolassa ja lääkärissä, varannut jopa ihan itse ajan, mutta muuten perhearjen karuselli vilisee silmissäni niin, että ainoastaan vaimoni näkee, kenen siellä on istuttava milläkin paikalla ja milloin.
Minä häärään apumiehenä ja riennän jalan tai autolla viitottuun suuntaan.
Vaikka poikkeuksia aina on, pitää äideille antaa tästä tunnustus. He ansaitsevat sen.
Omalla tavallaan teini on siis oikeassa.
Pehmomiehenä olen tossun alla, mutta se tuntuu turvapaikalta, jossa saan lukea Waltarini loppuun tai katsoa Mestareiden liigan jalkapalloa, koska vaimoni tietää, että kurahaalareiden vasemmasta lahkeesta puuttuu kuminauha, milloin palautetaan lomake terveydenhoitajalle ja kuka tarvitsee uuden talvitakin.
Mutta en minä miehenä ja isänä toki jää pelkän käskyjä vastaanottavan maskotin tasolle, vaan on minullakin kodin hoitamisessa yksi pääasiallinen vastuualue: astianpesukoneen tyhjentäminen ja täyttäminen.
Hallitsen tuota muutaman neliön tilaa suvereenisti ja robottimaisella tarkkuudella. Siinä ehdin samalla pohtia, mitä pientä iltapalaa keräilisin lautaselleni seuraavaksi.
En ole anonut tällaista turvapaikkaa, mutta se on myönnetty minulle pikapikaa ja melkein huomaamatta. Sekin todistaa vaimoni kyvystä hallita ja ymmärtää kokonaisuuksia.
Onneksi minulla on miehenä oikeus olla tärkeä osanen siinä.
Käyn koputtamassa teinipojan huoneen ovea. Vastausta odottamatta työnnän oven raolleen ja kuikuilen hämärään huoneeseen, jossa välkkyy puhelimen näyttö.
Syvennymme keskustelemaan traktorimönkijöistä. Viivyn huoneessa pitkään. Jostain syystä minulla on miehenä ruhtinaallisesti aikaa keskittyä täysillä isän rooliini.