Juhlapuheissa sananvapaus on pyhä asia, yksi demokratian kirjotuista kankaanpalasista, tangossa heti siniristilipun alla. Pikkuinen viiri, joka vapisee maailman tuulissa.
Oikeasti sananvapautta tärkeämpää on vapaus torjua ne sanat ja näkemykset, jotka aiheuttavat mieliharmia.
Taputapa vatsakumpuasi. Ja epäile sitten ääneen olevasi ylipainoinen, lihava, plösö tai läski.
Huomaat luetelleesi sanoja, joiden totuudellisuus on liian raakaa nieltäväksi. Vaikka paljon muuta on jokainen niellytkin, niin parhaiten maistuu tässäkin sokeroitu vaihtoehto.
Pelastut tilanteesta tekemällä parannuksen, käyttämällä muotisanaa ”kehopositiivisuus”. Se häivyttää ikävät mielikuvat, kuten sydän- ja verisuonisairaudet sekä tuki- ja liikuntaelinvaivat.
Ja ennen kaikkea: mieliharmin.
Näin tuleva sairaskertomus on survottu vatsamakkaroiden väliin, jotka pehmeäreunaisten telojen lailla möyhentävät moisen paperin nihkeäksi silpuksi.
Luojan lykky, tällainen poliittisen korrektiuden vätysaate ei kosketa Koillismaata. Meillä möläyttelijät ovat vielä arvossaan. Itse liityin tähän joukkoon puhdasta ymmärtämättömyyttäni.
Vuosia sitten Taivalkoskella, kahvipöydässä ennen vanhempainiltaa, opettajakollegat pohtivat ääneen sitä, millä tilaisuus mahtaa alkaa.
Minä möläytin: ”Ehkä virrellä?”
Naiset pöydän toisella puolella valahtivat niin mykiksi ja liikkumattomiksi, että tulkitsin heidän kuuluvan vaikutusvaltaiseen herätysliikkeeseen.
Tasa-arvon nimissä olen möläytellyt kuusamolaisillekin. Ammattiopiston Rosmariini-ravintolassa ylistin parhaaksi kala-ateriaksi haukifilettä, valurautapannulla voissa paistettua.
Hiljaisuus oli tyrmäävä. Möläytykseni loukkasi jokaista aitokuusamolaista kalamiestä, joka kärsii hyttysten turvottamana jokikaislikossa taimenensa takia. Olisinpa sanonut edes ”siika” tai ”muikku”, sillä mutaisen makuisena roskakalana ”hauki” oli perhoseurakunnalle liikaa.
Mutta onneksi edes nuoriso on suvaitsevaista.
”Olisit päässy kytäks”, ihmeteltiin paljastettuani, että olin aikanaan valinnut Poliisikoulun ja Oulun yliopiston välillä.
Ja mikä ymmärtäväinen, tosiasiat hyväksyvä hymy nousi jokaisen kasvoille, kun möläytin:
”Opettaja saa tuntea teidät kaikki, poliisi vain osan.”
Tietysti möläyttelijällekin möläytellään.
Istuin kerran tuoreena poikaystävänä sukujuhlissa. Eräs naisporukka ryhtyi miettimään, milloin pääsisi taas häihin. Yksi heistä nyökkäsi minua kohti: ”Tuollahan se yks suluhanen istuu!”
Kun olin ymmärtänyt viestin, kosinut ja päässyt naimisiin asti, rakennutimme talon Kuusamoon. Pihalle tilattiin roskia varten avolava, ja kuljettajan apumies, pieni iloinen väkkärä, ilmestyi kutsumatta ovesta sisälle, seisahtui leveään haara-asentoon keskelle eteistä ja totesi: ”Tänä vuonna se on ollut rakentaminen kallista.”
Omaa möläyttelyään oppii suitsimaan, kun kohtaa pahempia möläyttelijöitä. Tämä kehitys on ollut kohdallani erityisen suotuisa, koska työskentelen opetusalalla: urani aikana olen saanut kuulla monen kollegan (yleensä miehen) suusta hirvittäviä tölväisyjä.
Huonotapaisuutta tai suorapuheisuutta, sananvapautta möläyttely on joka tapauksessa. Oikea-aikaisena oivalluksena se saa sokerin karisemaan totuuden yltä.
Kunnon möläytys voi jopa parantaa.
