Petri Var­tiai­sen ko­lum­ni: Paluu pa­ra­tii­siin

-
Kuva: Mikko Halvari

Koulu suljettiin, ja virtuaalinen välkkyvä valo alkoi liikkua maan päällä. Hallitus näki, että se oli hyvä.

Ennen valoa nimitettiin päiväksi, pimeyttä yöksi. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan erikseen aamua, päivää, iltaa ja yötä.

Oli tasapaksu vuorokausi - ja keskiössä ruutu, jonka valheellista lämpöä jokaisen oli ryhdyttävä tuijottamaan.

Nettiavaruudessa hypeltiin, klikkailtiin ja loikattiin. Kukaan ei enää madellut hitaasti ja vaivalloisesti maata pitkin, vaikka todellinen oppiminen on juuri sitä.

Koko Suomi kumarsi Googlen mainoskyltin edessä, ja laumassa kiertävä kohahdus muistutti ylikuumenevaa läppäriä.

Pelkkää läppää koko ”netteily” enimmäkseen onkin, Putouksen ja Duudsonien huutoviihdettä. Sen tietää lapsikin, mutta aikuinen ymmärtää tosikkouttaan kaiken väärin.

Onneksi hallitus näki, ettei se ole hyvä. Parin kuukauden mittaisen virtuaalivuorokauden päätteeksi opettaja raahattiin vanhan ajan iltanuotiolle, mutta ei takaisin sivistyksen alkuhämärään vaan katsomaan padia, kuten Tempparien lapsellisen rakastunut morsian.

Mitähän se kumppani (siis oppilas) onkaan touhunnut koko tämän ajan, kun on oltu erossa?

”Nettiavaruudessa hypeltiin, klikkailtiin ja loikattiin. Kukaan ei enää madellut hitaasti ja vaivalloisesti maata pitkin, vaikka todellinen oppiminen on juuri sitä.”

Hallitus tulkitsi, ettei näky ollut hyvä. Lasten auttajien enkelikuoro aloitti jollotuksensa. Ihailtu ruutu ei tuonutkaan kaikille pelastusta. Yksikään ylistetty sovellus ei loihtinut lämmintä ruokaa, vääntänyt vanhempien korkkia kiinni.

Eikä tietenkään parantanut yhdenkään romahtaneen huoltajan mielenterveyttä, vaikka taikalaitetta olisi välkytellyt kädessään viikkokausia.

Digiloikka vaihtui taka-askeleeksi, yritykseksi torjua vasen koukku, mutta oikea suora lävähti läpi, ja sähkökynttilä-opettaja rojahti kanveesiin elämän edessä.

Hallitus näki, että selvä peli, vaikka laskikin silkkaa puunhalaamishyvyyttään kolmeentoista, ennen kuin julisti pedagogisen pökkelönsä tyrmätyksi.

Liian monta ruutua oli tavoittamattomissa. Luokassa opettaja oli hoitanut tonttinsa, mutta virtuaalimaailmassa epäonnistunut tekemään lastensuojelunkin työn. Hallitus näki, että se oli synti.

Koulu avataan. Opettaja listaa tarkasti näkemänsä epäkohdat, jotta lastensuojeluilmoitukset saadaan nostettua takaisin entiselle tasolle. Se todistaisi, että kaikista lapsista välitetään taas.

Mutta koulussapa koittaa kotiinlähdön hetki. Katsotaan luokan nurkassa kituvaa hyvän ja pahan kotiavaimen puuta.

Eihän opettaja voi semmoinen liero olla, että pakottaa lapsen tarttumaan Abloyn kylmään metalliin ja palaamaan takaisin etäopetushelvettiä muistuttaviin oloihin.

Opettaja jää kouluun illaksi, ja vaikka yöksi, jos tarvitaan. Hän on ollut poissa koulusta niin pitkään, että voi vähän venyä.

Katkennut kylkiluu sydämen alapuolella vihloo ja ahdistaa hengitystä, mutta ei siitä nyt kannata mitään opetuskumppania kehittää, sillä kaikki ohjaajat ja avustajat lomautetaan heti tavattaessa.

Niin pimeys ehtii paratiisiin. Onneksi ruutu kajastaa. Puhua ei tarvitse, sillä opettaja ja oppilas (etäopetuksen nettinarkomaanit) ovat pukeneet tietoisuutensa niin monin välilehdin, ettei sivistyneelle keskustelulle jää aikaa.

Ensi vuonna paratiisi on poissa. Alkaa sellainen avohakkuu, ettei paikkaa enää tunnista samaksi. Hallitus lupaa resursseja ja elvytystä. Ja tarkoittaa sillä vähennyksiä ja säästöjä.