Tämmöisinä aikoina moni rapsuttaa napanöyhtäkerroksen irti kyntensä alta, etusormesta, ja nostaa katseen pois omasta sylistään, ehkä ylös taivaalle saakka.
Samanlaiseen kuikuiluun olen ollut taipuvainen viime viikkoina itsekin.
En tarkoita, että kolkuttelisin sentään ihan pappisreviirin veräjää, mutta luomakunnassa riittää ihmeteltävää kirkon ulkopuolisellekin siipeilijälle.
Ennakkoluuloilleni uskollisena pidin lintubongareita pitkään hyvin omituisena väkenä. Heinikkohulluina, tosielämää pakenevina friikkeinä, luonnonvalinnan umpikujana.
Aluksi luulin, että suon laitaan rakennetussa tornissa kiikarointi riittää, mutta Kuusamossa olen oppinut, että harvinaista höyhenmöykkyä lähdetään töllistelemään vaikka savuavana autokolonnana, jos syrjäkylän niitynpientareelta soitetaan varma vinkki.
Harvinaisissa lintulajeissa vasta on sitä jotain!
Siksi ällistyinkin, kun minut viime toukokuussa työpaikalla käskettiin ikkunaan katsomaan katoksella keikaroivaa västäräkkiä. ”Olen minä västäräkin nähnyt”, totesin. ”Niin minäkin, mutta en tänä keväänä”, kuului vastaus.
Tietenkin linnut ovat olleet osa minunkin elämääni pienestä pitäen. Lapsuuden kesistä muistan saaressa siintäneen sääksen pesän, mummolan haarapääskyt, sinisorsan poikasten pallerojanan iltatyynellä järvellä. Ja isokoskelon, joka rymistelyyn kyllästyneenä kömpi esiin kesämökkimme alta ja johdatti poikueensa rauhallisempaan ympäristöön.
Mutta nyt minussa on herännyt uudenlainen lintukiinnostus.
Jo vuosia autoni CD-soitin on pauhannut Vanhaa testamenttia, Eero Saarisen jylhästi lukemana. Linnunlaulutallenteen seuraaminen toisi Raamatun raakuuteen ja tappamiseen kunnollista vastapainoa, sanoisinko jopa… hengellisen ulottuvuuden.
Pohdiskeluun kuuluu, että löydän räpiköijän myös itses-täni.
Siihen en tarvitse (ainakaan vielä) psykiatrin sohvaa vaan peilin, kynän ja paperia.
Kuusamon vartiaisia en ole, mutta itäsuomalaistaustaisena muuttoversiona liidän läheltä.
Tarkempi määritelmä voisi olla huussitiainen.
Niin usein minut löytää vessanpöntöltä istumasta kirjan kanssa, jos olen ollut pidempään näkymättömissä.
Tai halitiainen. Suvussamme ei ole morjestelu tai kättely riittänyt, vaan aina on halattu. Tai nöyhtätiainen, mutta niin kuin alussa kuvasin, oman navan kaivelu on sen verran yleistä, ettei varma lajitunnistus sen perusteella onnistu.
Taidan olla minitiainen. Normaali lajityypillinen käyttäytyminen eli Nilon koulun yläkerran pöntössä puhua pajattaminen on vaihtunut näppäimistön naksutukseen.
Vaikka olen perheuskollinen, kotona viihtyvä yksilö, olen arjen pyrähtelyn väsyttäminä hetkinä alkanut toivoa, että poikaset saavuttaisivat hieman aiemmin lentokyvyn ja etsiskelisivät pesäpaikan jostain muualta.
Eikä sekään vielä riittäisi.
Virtuaalisella lintulaudalla odottaa yli satapäinen tenavaparvi tiedonjyvää ja mitä tahansa merkkiä siitä, että on onnistunut henkilökohtaisissa pyristelyissään.
Minitiaisen reviiri on nyt luonnottoman ahdas.
Lisäksi kaiken maailman digipöhköt, tuulimunien hautojat, neuvovat netissä, miten muka synnytetään ”ihka uutta osaamista”. Heiltä pitäisi repiä höyhenet ja jakaa lapsille, sulkakyniksi.
Opetan nuoria ajattelemaan, lukemaan ja kirjoittamaan.
Kotoa. Tönötiaisena.
