Miehisyyden kriisi on muotia. Matkustin tutkimaan asiaa Etelä-Pohjanmaan syrjäisimpään nurkkaukseen, Ähtäriin.
En suinkaan valinnut kohdetta eläinpuiston takia, kuvitellut löytäväni todellista peilikuvaani häkkikasarmien tuotteistetuista yksilöistä, vaan lähdin tarkastelemaan, mikä on oikeaa urheilua ja mikä ei.
Oletin, että ehkäpä tähän tosimiehisyyden peruspilariin liitetään hikoilu yhtä virheellisesti kuin isänmaallisuus jääkiekkoon.
Ähtärissä järjestettiin frisbeegolfin junioreiden SM-kilpailut. Tehtäväni oli toimia autokuskina. Sain siis tarkkailla kaikkea turvallisen perimiehisestä roolista käsin.
Ihastelin heti Mustikkavuoren liikuntapuiston kuntopolkujen jyrkkiä nousuja. Niitä kelpaisi juosta ähkien ylös, ottaa miehestä mittaa, kilpailla toisia sykettä nostattavan hikiurheilun ystäviä – ja tietenkin kelloa – vastaan.
Mutta nuori kisaaja otti rauhallisesti. Seisoskeli. Haki keskittyneesti oikeaa asentoa. Heitti kiekon koriin. Nosti repun selkäänsä ja asteli seuraavaa heittopaikkaa kohti kuin leppoisa luontoretkeilijä.
Urheiluako?
Erityisen ilahduttavaa oli se, ettei nuoriso vilkuillut puhelimia vaan keskittyi heittämiseen väylä kerrallaan, yli kolmen tunnin ajan. Jokainen tarkisti tuulen, tähysi puuston tiheyttä, arvioi tarvitsemiensa heittojen määrää ja valitsi näiden havaintojen perusteella oikean kiekon.
Samalla piti osata miettiä kilpailun kokonaistilannetta: taktikoida, millaisia riskejä kannattaisi ottaa. Väitän, että esimerkiksi juoksulajeissa äly tulee mukaan vasta, kun urheilija yltää tarpeeksi korkealle tasolle. Frisbeegolfissa älykkyys on sisäänkirjoitettu jo päätökseen aloittaa harrastus.
Toinen puoli lajin harrastajista ovat keski-ikäisten miesten kaveriporukat, jotka heittelevät radan läpi oluttölkki toisessa kädessä. Kansanterveydellisesti on tietenkin hyvästä, että sohvakaljoittelijat siirtyvät kävelemään juomansa kanssa. Ja selkä sitkeytyy, kun kiekkojen lisäksi metsään pitää raahata tölkitkin.
Myös nuoriso hyötyy siitä, että tekniikkalajina frisbeegolf on helppo aloittaa ja saa lähtemään liikkeelle näyttöpäätteen äärestä. Ehkäpä siksi SM-kilpailujen osallistujien vartalotyyppi oli ”moniarvoisempi” kuin perinteisen urheilun kovuudessa on totuttu.
Lommoposkinen, kiusattu vinttikoira ei ole pakollinen ihanne, sillä frisbeegolfissa vyötärönympärys ei määritä urheilijan uskottavuutta, vaan peliälyn ja heittotekniikan yhdistelmä. Kylmäpäisyys ja rohkeus omiin valintoihin sen sijaan ovat yhteisiä piirteitä rääkkiurheilun kanssa.
Finaalin loputtua ymmärsin, että frisbeegolf on viimeisen päälle herrasmieslaji. Kilpailijat kannustivat toisiaan ja iloitsivat vilpittömästi toisen onnistuessa. Jos kiekko joutui hukkaan, sitä etsittiin porukalla. Kaveria ei kampitettu, tai tehty hänelle jäynää.
Toisin on vaikkapa jääkiekossa, josta saa hyvän esimerkin katsomalla dokumentin Bob Probertista. Tämän doupatun sekopäätappelijan kanssa halusivat päästä samaan valokuvaan jopa lajilegendat Gretzky ja Messier.
Ähtärin opetus miehisyydestä: Jos sokeri tarjoillaan kahvipöydässä pestystä viilipurkista, on posliininen sokerikko kenties paiskattu seinään. Voimalla, joka on perinteisestä urheilusta tuttu.
Puheeksi ottaminen on taitolaji.