Aika ajoin joku isossa kaupungissa asuva tuttavani ihmettelee minulle puhelimessa, miten Kuusamossa voi kukaan asua – niin takapajuisessa paikassa.
Ylimieliseen sävyyn minulle kerrotaan, että Kuusamossa miehet ovat vanhanaikaisia, naisia alistavia juntteja.
Ja maailman uusimmat tuulet puhaltavat kuulemma niin korkealta ylitsemme, ettei geneettiseen umpikujaan ajautunut kansanosa yllä niitä koskaan tavoittamaan.
Näin tapahtui taas loppukesästä, ja minä hämilläni mutisin puhelimeen jotain rauhallisuudesta ja luonnonkauneudesta, ja hairahdin käyttämään Kuusamosta sanaa ”idylli”.
Tuttava päästi raikuvan naurun, taivasteli sokeuttani, ja suhtautui minuun jotenkin huvittuneesti kuin olisin pelkkä ymmärtämätön lapsi.
Tällaisen mykäksi kääntyneen puhelinkeskustelun jälkeen teki mieli lähteä kävelylle.
Ajattelin, että niin kauniina loppukesän iltana kuusamolainen pientaloalue hehkuisi monenlaista rikkautta, joka virkistäisi mielen ja auttaisi ymmärtämään isoissa kaupungeissa asuvien tuttavieni tietämättömyyttä.
Enkä halunnut sortua paikalliseen pikkupiirteeseen, että halveksisin järjestelmällisesti kaikkia ulkopaikkakuntalaisia, isojen kaupunkien pieniä ihmisiä ainakaan.
Mietin, voiko kuusamolainen mies tosiaan olla eräänlainen ikijuntti, perinteisen äijäroolinsa vanki, joka ei ymmärrä kotitöiden määrää ja ota kunnolla osaa yhteisiin arjen askareisiin.
En millään halunnut uskoa sellaista.
Tallustelin eteenpäin ilta-auringon ohuessa lämmössä ja pysähdyin tavallisen kuusamolaisen omakotitalon kohdalle.
Tontille oli rakennettu kaunis pieni talo, nurmikkoläntit ympärillä, laattakiveys ovelta tielle, pihaan jätetty pystyyn pari koivua ja pihlajaa.
Autotallin eteen oli ahdettu kaksi autoa ja talon vierustalle pensaikon taakse vanha traktori.
Isännän uurastus oli laajentunut heinittyneelle joutomaalle, johon oli noussut uudenkarhea autokatos maalaamattomin lautaseinin.
Sivummalle oli kipattu sorakasa, jossa törötti pystyssä lapio kuin merkkinä siitä, että tässä talossa asuu työtä pelkäämätön mies.
Ison muovipressun alla odottivat vielä mönkijä ja moottorikelkka, ja autokatokseen rakennetun huoneen ikkunan läpi näkyi sähkövalon palaessa täydellisen runsas työkaluseinä.
Isäntä oli siis kaiken lisäksi koneet tunteva ”tee se itse -mies”.
Mutta ihmetyksekseni talon takapihalla ruohonleikkuria työnsi nainen, arvatenkin talon emäntä!
Aloin kuvitella, josko tässä asuisi kuusamolainen mies, joka samaan aikaan imuroi sisällä, pyyhkii lattioita, pesee pyykkiä ja ripustelee kuivumaan, ja laittaa ruokaa antaen vaimonsa nauttia ulkoilmasta ja hoitaa kevyen nurmikonleikkuun, vaikka ruohonleikkuri vanhalta ja raskaalta näyttikin.
Voisiko todella olla niin?
Ennen kuin sain toiveikkaana kuviteltua nykyaikaisen kuusamolaisen miehen viimeistä piirrettä myöten valmiiksi, talon takaa erottui toisen moottorin jurina.
Pian isäntä ilmestyi nurkan takaa lippis korkealla ja olemus tärkeän ryhdikkäänä: hän ajoi päältä ajettavaa ruohonleikkuria, jonka värityksestä tunnistin, että se on kuin muovinen leluversio hänen omasta traktoristaan.
Emäntä puski hikisenä ylös rinnettä, isäntä ajeli karusellimaisia kehiä tasamaalla.
Jatkoin matkaani.
Ilta oli onneksi hyvin kaunis.
