Torstaina juhlittiin Okariina-lastenkulttuurifestivaalin yhteydessä järjestetyn kirjoituskilpailun parhaita. Nuoret kynäniekat saivat osakseen kiitoksia, aplodeja ja lahjakortteja.
En itse ole vielä lukenut palkittuja tekstejä, mutta kilpailun tuomarin ja esiraadin kommenttien perusteella niiden taso on hyvä. Kisan moottorina ja esiraadissa vaikuttanut äidinkielenopettaja Anne-Mari Karvonen on kuitenkin huolissaan.
Karvosen mukaan kaikista liki sadasta kisaan päätyneestä kirjoituksesta poikien hengentuotteita oli vain noin 10 prosenttia. Mitä useamman karsintavaiheen läpi tekstit kulkivat, sitä vähemmän poikia pysyi kisassa mukana.
Huomionarvoista on, että lähtökohtaisesti kisaan oli kutsuttu kaikki Kuusamon 5.-8.-luokkalaiset, sekä tytöt että pojat.
Työkseen nuorten tekstejä lukeva Karvonen tietää, mistä puhuu. Sekä hän että joukko tutkimuksia vahvistavat lasten ja nuorten kirjoitustaitojen ruostuneen. Huippuja kuulemma löytyy aina, mutta heikot ovat entistä heikompia. Ja pääosin poikia.
Taitavat Kivi, Kianto ja kumppanit kääntyillä haudoissaan.
Sofi Oksasen ja Laila Hirvisaaren kaltaisia poikkeuksia lukuunottamatta eniten myyvät kotimaiset kirjailijat ovat yhä miehiä. Viime aikoina paljon julkisuutta ovat saaneet myös nuoremman polven mieskirjailijat, kuten Tuomas Kyrö ja Juha Itkonen.
Lisäksi on vielä joukko pop- ja rock-musiikin puolella vaikuttavia sanoittajavelhoja, omanlaisiaan mieskirjailijoita hekin.
Katu-uskottavia roolimalleja kirjoittaville pojille siis löytyisi. Ja kirjastojen hyllythän ovat pullollaan nimenomaan nuorten miesten kasvukipuja kuvailevaa kirjallisuutta sekä pojille suunnattuja vauhdikkaita seikkailukirjoja.
Miksei niihin tartuta? Miksi lukeminen on poikien silmissä hissukoiden hommaa?
Uskon kaikessa enemmän porkkanaan kuin keppiin. Hevosenomistaja huomasin kirjaimellisesti, kuinka polle taipuu porkkanan perässä melkein miten päin tahansa. Keppiä ratsuni taas yleensä vain säikähti. Kevyt näpäys pohkeen taakse on silti jatkuvasti hevosen kylkiä tamppaavaa pohjetta järkevämpi ratkaisu.
Myös poikien luku- ja kirjoittamisharrastukset vaatisivat kevyesti enemmän keppiä. Kirjalla päähän -metodi tuskin toimii, mutta pikku pakko ei ehkä olisi pahasta.
Itse olen ikuisesti kiitollinen yläasteella minulle äidinkieltä opettaneelle rouvalle. Hänen vaatimuksestaan luokkamme kahlasi tunnollisesti läpi kotimaisen kirjallisuuden merkkiteokset Vänrikki Stoolista ja Seitsemästä veljeksestä Punaisen viivan kautta Tuntemattomaan sotilaaseen. Minuun kolahti F.E. Sillanpää, jonka teoksiin en takuulla olisi tarttunut ilman pientä pakkoa.
Ei pakolla pitkälle pääse, mutta ehkä alkuun. Jos innostus sitten iskee, ei enempää tarvita.