Nykyisenä korkean työttömyyden aikana tuli mieleen muistella paria lähes kokonaan hävinnyttä ammattia.
Meidän suuriin ikäluokkiin kuuluvien lapsuusaikoina, reilut puoli vuosisataa sitten lähes jokaisessa lapsiperheessä oli kotiapulainen, joka hoiti lapset, laittoi ruuat, siivosi ja piti kodin kunnossa sillä aikaa kun vanhemmat olivat töissä. Piian pesti saattoi olla nuorelle koulunsa päättäneelle tytölle ensimmäinen työpaikka. Palkka oli pieni, mutta talosta saattoi järjestyä oma huone asunnoksi ja ruoka tietysti tuli myös palkan lisäksi. Näin nuori pääsi työn syrjään kiinni. Muutaman vuoden tunnollisen työn jälkeen perheenäidin hyvillä suosituksilla aukeni paikka emäntäkouluun tai muuhun sopivaan opinahjoon.
Toisaalta tämä ”Anna-täti” saattoi olla korvaamattomana perheenjäsenenä samassa paikassa vuosikausia ja osaltaan seurata lasten kasvamista taaperosta koululaiseksi, opiskelijaksi ja lopulta omillaan toimeen tulijaksi.
Mutta mihin hävisivät nuo kodin hyvät hengettäret?
Ajan mittaan asenteet muuttuivat. Tulivat yleissitovat vähimmäispalkat, sosiaalikulut ja muut työnantajalle kuuluvat velvoitteet. Puhetta riitti piikojen kiskuripalkoista ja riistosta. Rikkaat vain hyötyivät näännyksiin raatavasta oppimattomasta ja hyväksikäytetystä palvelijatytöstä. Aikaisemmin riittivät sairaanhoitajan tulot kotiapulaisen palkkaamiseen, mutta olisiko viimeinen kotiapulainen ollut lääkäripariskunnalla.
”Anna-täti” istuu salin perällä viisilapsisen perheen kuopuksen lakkiaisjuhlassa. ”Pojun” painaessa valkolakin päähänsä, täti tuumii, että enpä kovin riistetyksi itseäni tuntenut.
Nykyajan lapset ahdetaan aamuisin unenpöpperöisinä täpötäysiin meluisiin päiväkoteihin, josta illalla monennenko flunssan jälkeen nenä vuotavana ja korva kipeänä raahataan kotiin.
Mennäänpä reilut sata vuotta taaksepäin, jolloin suomalaisia lähti suurin joukoin Amerikkaan siirtolaisiksi. Ketkä pärjäsivät oudoissa oloissa parhaiten?
Nuoret ahkerat ja rehelliset naiset, jotka saivat työpaikan palvelijana, kotiapulaisena tai piikana amerikkalaisessa kodissa. Koska talon puolesta oli asunto ja ruoka niin pienehköstä palkasta jäi aina jotain säästöön. Lisänä tuli opeteltua englannin kieltä.
Eipä ole enää talkkareitakaan. Pikkupoikana keskuskoulun pihapiirissä pojankoltiaisten luonnollinen vihamies oli koululla asuva talkkari. Oltiin kiltisti valvovan silmän alla. Ei saanut pelata venttiä koulun seinää vasten eikä muutakaan ilkivaltaan vivahtavaa. Mutta paikat pysyivät kunnossa. No, silloin ei ollut taskurahoja tuhlattaviksi töhrymaaleihin ja graffiteihin. Aamuisin koulun portaat oli lakaistu, lumityöt tehty ja kaljamat hiekoitettu. Pannuhuoneessa oli uuni punaisena ja luokissa lämmintä.
Koulun ympäristö tarjosi sopivan areenan lumisodalle. Vastapuoli rakensi vankan lumilinnan koulun taakse Kirkkotien puolelle ja mielestäni raukkamaisesti ikkunoiden alle. Taistelun tuoksinassa laukaustenvaihdon kiihtyessä yksi lataus meni pitkäksi ja linnan takana olevan koulun ikkuna meni rikki. Syyllinen tahattomaan vahinkoon joutui sitten talonmiehen lempeän asialliseen puhutteluun.
Rangaistus tuli viipymättä. Talonmies antoi ikkunan mitat: Tämän kokoinen ikkunaruutu läheisen Osuuskaupan rautaosastolta.
En muista riittivätkö taskurahat vai antoiko äiti lisää. Kieli keskellä suuta kannoin itseni korkuisen lasiruudun talonmiehelle, joka sitten virkatyönä pani sen paikoilleen.
Asian korjaamiseen ei tarvittu nykyisenlaista byrokraattista organisaatiota, koulun rehtorille ilmoittautumista, koululautakuntaa, kiinteistöpäällikköä, kiinteistönhuoltofirmaa, hankintalautakuntaa eikä kilpailutusta.
Sen koommin en ole käynyt hyökkäyssotaa niin ahtaassa paikassa.