Lukioluokallamme oli vaativa matematiikan opettaja. Pentti ”Marski” Mannermaa oli auktoriteetti, jonka tunnille saattoi mennä ilman kainalohikeä vain läksyt tehtyinä. Vaikka tykkäsin matikasta jo peruskoulussa, en valinnut pitkää oppimäärää yksin rakkaudesta numeroihin. Tein sen myös laiskuuttani. Kun lukiossa vaihtoehtona oli saksan opiskelu uutena vieraana kielenä, ynnäsin mielessäni, että matikkaa opiskelemalla pääsee helpommalla.
Kaikesta lukion läksyntekoajasta vietin leijonaosan integroiden, derivoiden, yhtälöitä ratkoen ja todennäköisyyksiä miettien. Opettaja ei päästänyt helpolla – ja siitä olen nyt kiitollinen.
Yle uutisoi , että kovien luonnontieteiden suosio on laskenut jyrkästi yliopistoissa. Pitkän matematiikan kirjoittajia on aivan liian vähän, sillä heitä halutaan lähes kaikille tieteenaloille. Professori Jouni Pursiainen laski, että pitkä matematiikka on Oulun yliopistossa valintaperuste peräti 93 prosentille aloituspaikoista.
Miksi nuoret eivät sitten entiseen malliin hakeudu pitkän matematiikan pariin, vaikka tulevaisuudessa siintää lähes varma paikka yliopistossa ja nippu hyväpalkkaisia töitä eri aloilla? Pitkän matematiikan kirjoittajia on vuodessa 10 000, mikä on täsmälleen sama määrä kuin pitkää matematiikkaa painottavien aloituspaikkojen määrä.
Minua säälittää kaltaiseni peruskouluikäiset nuoret, erityiset pojat. He joutuvat tekemään kauaskantoisia valintoja iässä, jossa ajatukset yltävät pisimmillään seuraavaan viikonloppuun. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus valita matematiikan lyhyt oppimäärä, olisin ehkä tarttunut täkyyn. Veikkaan, että jokunen kaverikin olisi. Onneksi sitä mahdollisuutta ei ollut.
Mitä olisinkaan menettänyt ilman pitkää matematiikkaa? Hikisiä iltapuhteita, mutta myös onnistumisen iloa, kun jokin uusi asia muljahti päässä omaan lokeroonsa. En ollut luokan tähtioppilas, eikä minusta tullut insinööriä, eikä luonnontieteilijää. Parhaat lahjani olivat muualla, mutta matematiikka opetti, että onnistumisen eteen kannattaa nähdä vaivaa, koska se on henkisesti palkitsevaa.
Suomessa saarnataan kilpailukyvystä. Pitäisikö ennemmin puhua kilpailun halusta, kilvoittelusta? Kilvoittelu sisältää ajatuksen itsensä voittamisesta. Sen voi kiteyttää: ihminen, tee parhaasi, käytä saamasi lahjat täysimääräisesti. Vaivannäköön oppiminen on taidoista tärkeimpiä.
Jos ihminen on tehnyt parhaansa, hän on tehnyt kaiken. Enempää ei voi vaatia koulussa, töissä, eikä elämässä.
Koillissanomien uutinen aiheesta: ”Onhan se hermoja raastavaa” – nuorten pinna ei enää riitä pitkään matematiikkaan