Pari viikkoa sitten lähdin ensimmäisen jakson koeviikon jälkeen koululta yhtä matkaa kaverini kanssa. Hetken kokeesta juteltuamme hän sanoi jotakin, joka jäi mieleeni. ”Ajattele, tämä oli kuudes koeviikko, enää seitsemän jäljellä!” Ajattelin ja hämmästyin. Tässähän pitäisi alkaa jo pikku hiljaa vähintäänkin suunnitella, mitä sitä tekisi elämällään.
Ihailen sellaisia ihmisiä, jotka jo ysiluokalla tiesivät, mitä haluavat tulevaisuudellaan tehdä, ja suuntasivat sitten suoraan ammattiopintoihin. Kuitenkaan en varmasti ole yksin, kun sanon, ettei minulla ole juuri aavistustakaan siitä, missä olen ja mitä teen viiden vuoden päästä. Toki olen selvitellyt, mitä kursseja kannattaisi valita ja mitä aineita kenties kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa reilun vuoden päästä, etten ainakaan sulkisi mahdollisia ovia. En vain vielä ole keksinyt työtä, jota arvelisin jaksavani tehdä monta kymmentä vuotta.
Seuratessani koulutukseen ja opiskeluun liittyviä uutisia minusta tuntuu usein, että epävarmuus ja tuottamaton välitila halutaan kieltää kokonaan. Poliitikkojen viesti nuorille tuntuu olevan: äkkiä pois koulusta ja töihin! Vaikka ymmärränkin, että vanheneva väestö tarvitsee eläkkeenmaksajia, on viesti aika stressaava. Miten voi löytää oman polkunsa, jos ei saa rauhassa miettiä, kokeilla ja tarvittaessa aloittaa alusta?
Tulevaisuustutkijoiden mukaan me nykyajan nuoret tulemme elämämme aikana toimimaan jopa seitsemässä eri ammatissa eliniän pidentymisen ja teknologian jatkuvan kehittymisen takia. Tällaisena aikana, kun kukaan ei tiedä, mitä ammatteja 20 vuoden päästä on vielä olemassa, ovat korkeakoulujen uunituoreet ensikertalaiskiintiöt aika erikoinen viesti. Niillä valtaosa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen aloituspaikoista varataan hakijoille, joilla ei vielä ole korkeakoulututkintoa tai opiskelupaikkaa.
Minun ja muiden lukiossa tai ammattikoulussa opiskelevien paineita ei erityisemmin vähennä se, että kun alanvaihtoa vaikeutetaan, olisi ammatinvalinnan osuttava mieluiten kerralla nappiin. Ennen opiskelupaikan vastaanottamista on oltava varma siitä, että kyseinen ala on juuri se oikea, itselle paras vaihtoehto. Paikkaa ei voi ottaa vastaan kokeilumielessä, sillä seurauksena voi olla muiden mahdollisuuksien sulkeutuminen.
Minä en usko, että ensikertalaiskiintiöt tulevat millään mittarilla auttamaan yhteiskunnallisien ongelmien ratkaisussa. Sen sijaan uskon, että pikavauhtia valmistuneiden, motivoituneiden ammattilaisten sijaan tulemme tulevaisuudessa näkemään yhä enemmän väärälle alalle eksyneitä, umpikujaan päätyneitä nuoria aikuisia. Mitä jos se ainoaksi jäävä ammatti ei työllistäkään?
Kaikesta tästä huolimatta yritän jaksaa uskoa itseni ja ystävieni tulevaisuuteen. Jospa vielä löytäisimme omat reittimme ja pääsisimme opiskelemaan jotain kiinnostavaa ja innostavaa alaa. Jos ei Suomessa, niin edes ulkomailla.