Jos joku nyt sanoo, että juuri nyt politiikka on tylsää seurattavaa, niin on varmaan tosikko. Eihän parahinkaan draamantuntija löydä samanlaisia, täydenmakuisia sävyjä oikean elämän juonenkäänteisiin kuin elämästään huipulla taistelevat poliitikot ovat itse tarjonneet muutaman viime päivän aikana.
Ensin yhden puolueen äänestystulos ei miellyttänyt hetikään kaikkia ja siitä jytkähti päälle nykyaikana harvinainen hallituskriisi. Sitten pääministeri aikoi kaataa hallituksensa ja alkoi jo viedä itse lentäen erokirjettään Naantaliin ja Kultarannan isännälle eli Saulille
Sauli kuitenkin odotteli turhaan kahviensa ja nisupalojensa kanssa, sillä pääministeri sai puhelun koneeseen ja kiepautti koneensa kuin lentomestari Ilmari Juutilainen sota-aikana takaisin kohti Helsinkiä. Ja soitti siinä kääntyessään odottavalle Saulille, että ”Sori en tulekaan. Hallituskiireet painavat päälle. Nähdään sitten joskus paremmalla ajalla.”
Mutta on sitä osattu ennenkin: Veikko Vennamo erkaantui Maalaisliitosta 30.12 1958 suututtuaan legendaariselle puoluesihteerille Arvo Korsimolle ja moninkertaiselle ministerille Martti Miettuselle. Puolueen nimi oli alkuun Suomen Pientalonpoikien puolue. Myöhemmin siitä syntyi kaikkien tuntema SMP josta koiranleuat väänsivät muunnoksen Sirkka, Minä ja Pekka.
Puolueen alkuun pääsy oli vaikeaa ja Vennamo melkein kaatui itsekin puolueineen Urho Kekkosen uudelleenvalintaa vastaan muodostetun ns. Honka-liiton kaaduttua rytisten vuonna 1961. Veikko Vennamo oli kuitenkin karismaattinen mies ja hän laati uuden taktiikan ja alkoi puhua ”vanhoista puolueista” ja puolustaa puheissaan ”vähäosaista kansanosaa”, jota kyllä riittää vielä myös tänäkin päivänä. Vennamo oli hyvä esiintyjä ja hytkyi tuolissaan vauhdikkaasti ja paasasi intohimoisesti pauhaavalla äänellä. ”Seteliselkärankaiset” ja ”rosvot kiinni” –petturit saivat kyytiä ja kansa tykkäsi.
Myös kunnallisilla kentillä on tapahtunut kaikenlaista. Puolueita on jakautunut, joku on perustanut oman ryhmänsä, joku taas on saanut tarpeekseen ja varamies on päässyt hommiin. Valtakunnan politiikkaa on ruodittu vaalitilaisuuksissa myös pikkukylien toreilla. Myös vuonna 1961, kun Maalaisliiton jäsenmäärän 30 000:sta lähes 300 000:een puheenjohtajakaudellaan nostanutta, silloista Kansaneläkelaitoksen pääjohtajaa Vieno Johannes Sukselaista syytettiin virkarikoksesta. Korkein oikeus kuitenkin hylkäsi kaikki syytteet ja niin Sukselainen oli syytön mies.
Tai ainakin olisi pitänyt olla, mutta Taivalkosken torin kilpailevan puolueen vaalipuhetilaisuudessa Tyrävaaraan mies oli kysynyt, ”että kuka se oikein vei ne eläkeläisten rahat?” Vastaus oli ollut, että ”Sukselainen ne vei.” Lieneekö vienyt sitten ihan myötyriksi, kun kaikilla eläkeläisillä on vielä nykyäänkin liian pieni eläke.
Politiikka on kuitenkin kaikessa raadollisuudessaan kuitenkin vain yhteisten asioiden hoitamista demokraattisesti valittujen edustuslaitosten ja edustajien kautta. Mutta kun me ihmiset olemme kaikki vähän erimuottiin tehtyjä, niin ristiriitoja ja suuria intohimoja syntyy asioiden yhteensovittamisessa.
Me olemme täällä armaassa kotimaassamme kaikesta huolimatta onnistuneet hienosti. Ajatellaan niin, että poliittinen monimuotoisuus onkin juuri se suola, jonka ripaus onkin se tärkein asia. Näin ajatellen se toisen laidan puoluekin näyttää paremmalta kuin ensin oikein jaksoi uskoakaan.
Se taitaa olla sitä demokratiaa parhaimmillaan.