Alakerta | Janne Kaikkonen / janne.kaikkonen@koillissanomat.fi
Tänä viikonloppuna monessa koillismaalaisessakin kotitaloudessa isketään voileipäkakut pöytään ja nostetaan pakasteesta esiin jo hyvissä ajoin leivotut ässäkeksit, kun perheen tytär tai poika valmistuu ammattiin tai painaa päähänsä valkoisen lakin ylioppilaaksi pääsemisen merkkinä. Pitkällisen, osin ehkä uuvuttavalta tuntuneen, koulutaipaleen saapuessa eräänlaiseen päätepisteeseen onkin syytä nauttia hyvistä tarjoiluista ja juhlia kunnolla. Jos vielä sää suosii tähän malliin kuten viime päivinä on tehnyt, niin hyvä on juhlijan olla.
Itsekin olen aikanaan juhlinut. Joskus muinoin painoin ylioppilaslakin päähäni Kuusamon liikuntahallissa. Ulkona taisi sataa vettä ja tulevaisuus vaikutti arvoitukselliselta. En muista juhlistinko kyseistä tapahtumaa voileipäkakkua nauttimalla. Todennäköisesti tuotakin herkkua on pöydästä löytynyt. Ilmeisesti se ei kuitenkaan täysin täyttänyt kasvassa iässä olleen nuorukaisen vatsaa, sillä illan mittaan päädyimme muutaman kaverin kanssa ravintolaan ruokailemaan saavutuksemme kunniaksi. Ihan hieno päivä ja ilta oli se.
Oikeastaan yksi ylioppilaaksi pääsemisen kohokohdista tuli eteeni vielä seuraavana syksynä tai talvena, kun löysin pöytälaatikon kätköstä sadan markan setelin. Riemua riitti, kun ei ollut tullut kerralla kaikkia juhlarahoja käytettyä.
Tuolloin ylioppilaskeväänäni en tosiaan vielä juurikaan tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kesä meni taimitarhalla työskennellessä, elokuussa matkustin Korsoon ja seuraavan vuoden tammikuussa alkoi armeija. Vähitellen ajan kuluessa alkoi muodostua käsitys siitä, että mitä tulen elämässäni tekemään. Nyt sen jo suunnilleen tiedän.
Ylioppilaaksi pääseminen tai ammattiin valmistuminen on iloinen asia. Siitä on syytä riemuita ja iloita täysin rinnoin. Arkisia asioita ehtii miettiä sitten vähän myöhemmin, kun juhlahumu on jo laantunut. Siitäkään ei kannata hätääntyä, jos ei ole antaa valmista vastausta kahvipöydässä uteleville sukulaisille siitä mitä aikoo tehdä isona. Kyllä jokainen jossain vaiheessa löytää oman kinttupolkunsa tai moottoritiensä, jota pitkin astella unelmiaan kohti.