Poro on jalo ja uljas eläin.
Näin totesi porotaloudesta elävä mies muutama vuosi sitten, kun tein hänestä juttua lehteen.
Noihin sanoihin on helppo yhtyä, poro on todellakin jalo ja uljas eläin.
Koillismaalla asuessa on ollut jännä huomata, miten paljon poroja vihataan.
Poro nauttii kaikkialla muualla maassa valtaisaa suosiota, niin kotioloissaan se saa paljon lokaa niskaan.
Yleensähän asiat ovat niin päin, että kotikonnuilla pidetään, mutta muualla kukaan ei edes tunne.
Porolla tilanne on toinen, ei ole helppoa järsiä jäkälää kotikulmilla, kun puun takana ja ikkunassa vaanii vihaisen katseen omaava koillismaalainen.
Poro syyllistetään lähes tulkoon kaikesta. Poro on aina väärässä paikassa väärään aikaan. Monien mielestä olisi parempi, jos poroa ei näkyisi Koillismaalla missään.
Mutta mihin sitten nämä jalot ja uljaat eläimet pitäisi sulloa, että ihmiset joutuisivat keksimään itselleen uuden aiheen valittaa? Omiin aitauksiinsa tietenkin.
Mutta tuskin tämäkään porovastaisille ihmisille kelpaisi, sillä heidän mielestä poro on aina väärässä paikassa – irrallaan tai aitauksessa.
Joidenkin porovastaisten ihmisten mielestä jalo ja uljas eläin on parhaimmillaan ruokapöydässä.
Poronliha on todella maukasta, mutta moni ulkomaalainen ihminen ei suostu syömään sitä. Syynä tähän on se, että poro on aivan liian sympaattinen eläin ravinnoksi.
Joulupukin uutteraa apulaista ei suostu varsinkaan lapset suuhunsa laittamaan.
Poro on yksi osa koillismaalaisuutta, halusivat paikalliset sitä tai ei.
Eikö olisi helpompi vain totuttaa itsensä siihen ajatukseen, että porot ovat tulleet tänne pysyvästi, eikä ne ole häviämässä sukupuuttoon meidän elinaikanamme.
Jos poro pärjää ihmisten kanssa, on aivan varmaa, että kyllä ihminenkin pärjää eläimen kanssa, kunhan opettelee suvaitsevaisuutta.
Ja suvaitsevaisuutta tarvitaan porojen sietämiseen äärimmäisen vähän.