Reilu kuukausi sitten pakkasin kaksi matkalaukkua ja tulin menolipulla Suomeen. Olen täällä pitkällä työmatkalla, jonka pituus on ainakin toistaiseksi tuntematon. Jatkan näissä kolumneissani ympäröivän maailman ja arkisten tapahtumien havainnoimista, vaikka nyt ei ollakaan enää Brasiliassa vaan odottamassa kesän ja sitä ennen siitepölyallergian alkamista koti-Suomessa.
Brasilian jälkeen olen viettänyt vuorokauden Lissabonissa, juossut työtapaamisissa pitkin Helsinkiä, ollut evakossa Espoossa ja nyt kirjoitan teille Tampereelta. Lissabon oli kaunis kaupunki, mutta portugalilaisista en ottanut oikein selvää, vaikka samaa kieltä puhuimmekin. Minulla oli vielä omasta mielestäni söpö brasilialainen aksentti, mutta ei ilmeisesti paikallisten mielestä. Donitsikauppias huusi minulle aamukuudelta metroasemalla, kun yritin kysyä neuvoa metrolinjoihin liittyen. Eräässä kahvilassa minua puolestaan katsottiin paheksuvasti, kun painuin vähän väliä matalaksi ja kiljahtelin leivos kädessäni pulujen lennellen ja pyrähdellen ympäriinsä. Pulut kuulemma kuuluvat portugalilaiseen kahvilakulttuuriin eli sinne sisätiloihin, pöytien lomaan syömään pudonneita pullanmuruja.
Helsingissä kyyristelin kesän ensimmäinen lakritsitötterö kädessäni nälkäisten lokkien seuratessa herkutteluhetkeäni. Käytin pääkaupungissa metroa kerran ja olin taas ihan hukassa. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole kovin hyvä julkisten kulkuneuvojen kanssa oli maa mikä tahansa. Kuusamossa ei ole julkista liikennettä, Oulussa pyöräilin joka paikkaan ja Brasiliassa tallustin helteessä sekä käytin taksia ja myöhemmin Uberia. Koin onnistumisen tunteita, kun osasin kulkea bussilla akselia Espoo-Helsinki-Espoo, vaikka muutaman kerran meninkin oman bussipysäkkini ohi, kun syvennyin lukemaan puhelimesta Iltasanomia. Tampereella nousin bussin kyytiin itsevarmasti Google mapsin pysäkkikartan kanssa, mutta jäin kilometrin liian aikaisin pois, koska määränpääni osoitteen numero oli 41 eikä neljä niin kuin olin vahingossa väärin Googleen naputellut.
Pikkuveljeni jaksaa huomautella, että olen melkein 30-vuotias koditon. Minä taas ajattelen, että koti on tällä hetkellä siellä, missä milloinkin olen. Maailma tuntuu pieneltä ja omalta, kodilta. Globalisaatio on parhaimmillaan sitä, että tuntee yhteen kuuluvuutta ja sielujen sympatiaa eri maiden kulttuurien edustajien kanssa, mutta samalla muistaa sen, mistä on tullut. Kaikkien ihmisten kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta toisia ihmisiä tulee kunnioittaa. Kukaan ei ole tässä maailmassa toistaan parempi. Myös epävarmuuden ja omalta mukavuusalueelta poistumisen sietäminen on tärkeä ja hyödyllinen taito ihan niin kuin sekin, että osaa nauttia tavallisesta arjesta ilman, että vinkuu aina kaikesta mahdollisesta. Molempia tarvitaan tässä elämässä.
Ajattelen, että elämä on matka, jota kukin kulkee parhaan kykynsä mukaan. Matkalla voi olla välillä epäselviä metrolinjoja ja bussipysäkkejä, joilla jää joskus liian aikaisin pois tai huomaa, että istuu itseasiassa ihan väärän bussin penkillä. Aina on kuitenkin mahdollisuus tehdä korjausliike ja valita matkan reitti uudelleen tai siirtyä pelkääjän paikalta rattiin. Minun matkani jatkuu tänään perjantaina takaisin Helsinkiin suunnittelemaan uusien firmojeni toimintamalleja ja yhteistyökuvioita. Brasilia antoi minulle kirkkaana ja lupaavana tuikkivan tulevaisuuden, jota aion vaalia parhaani mukaan. On helppoa pakata taas matkalaukku, kun tietää, että suunta matkanteolle on se oikea.