Alakerta | Helena Matila / helena.matila@koillissanomat.fi
”Kenenkään epäonnisuuteen ei koskaan viitata eikä vastoinkäymisistä puhuta edes perheen sisällä. Kun kenenkään taakkaa ei jaeta tai pulmia ei edes mainita ääneen, ei niille voi hakea ratkaisuja.”
Luen toistamiseen Tommi Kinnusen romaania Neljäntienristeys. Kirjaa, jonka ilmestyminen ylipäätään oli kirjailijan kertoman mukaan sattuman kauppaa. Kirjaa, jonka lukeminen, henkilötarinat ja hätkähdyttävän onnistuneet hetken kuvaukset ovat koskettaneet enemmän, kuin mikään muu kirja pitkään aikaan. Kirjaa, jossa rakennetaan ja puretaan niin ihmiskohtaloita kuin talojakin.
Kinnunen kuvaa Suomen murrosvaiheita kiinnostavasti yksilön kautta.
Alun sitaatti kertoo hyvin paitsi romaanissa esiintyvän fiktiivisen perheen sisäisestä dynamiikasta, mielestäni myös laajemmin sotien jälkeisen maan elämästä. Suomen perheissä näkyivät sotien traumat. Oli puhumattomuutta, alkoholismia, henkistä ja fyysistä väkivaltaa.
Osittain samoja ongelmia on tänäkin päivänä. Asioilla, joista ei puhuta, on taipumus siirtyä seuraaville sukupolville. Kaikki se, mitä ei jaeta, tulee jonkun kannettavaksi.
Puhumattomuuden kulttuuri on melko syvällä meissä suomalaisissa. Sodan jälkeisessä Suomessa moni mies ja nainen nieli omat traumansa ja kokemuksensa. Harvinaista ei myöskään ole suurten ikäluokkien kertomukset siitä, kuinka omassa perheessä ei juuri tunteista puhuttu. Aviopari saattoi mököttää toisilleen päiväkausia. Lasten halaaminen ja helliminen oli harvinaista. Sanoja enemmän läheisyys näytettiin teoilla, jos aina niilläkään.
Osittainen kulttuurimme tapa tunteista puhumattomuuteen siirtyy sukupolvelta toiselle sitä edes kummemmin ajattelematta. Toisten elämään ei helpolla puututa. Ei haluta tunkeutua. Siksi moni masentunutkin tai sureva jää aivan yksin. Surullisina asioina nämä näkyvät itsemurhatilastoissa.
Ylisukupolven traumat eivät helpolla katkea. Huomaamatta vaikeista asioista vaikeneminen siirtyy äidiltä tyttärelle, isältä pojalle. Karhunpalvelus, joka tulisi jo katkaista.
Kinnusen esikoisteosta ei aiheetta ole kiitelty. Odottamaan jään, milloin siitä nähdään ensimmäinen teatteriversio. Ja toivottavasti vielä Kuusamossa.
Helena Matila
helena.matila@koillissanomat.fi