Alakerta | Riina Puurunen/riina.puurunen@koillissanomat.fi
Kitka oli kauniimpi kuin koskaan. Aurinko välkkyi veden pinnassa lähes sietämättömän kirkkaana ja taivalla kumpuilivat poutapilvet yhtä täydellisinä kuin japanilaisissa animaatioelokuvissa.
Saaressa oli ihmeellinen toukokuu. Talvi ei ollut jättänyt käynnistään tuskin jälkeäkään, vain muutaman oksan ja kävyn pihapolulle ja neulasmaton talon katolle. Joutsenpari palasi luodolle. Ennennäkemätön mutuparvi kävi kudulla rantakivikossa.
Vesi on kirkasta, kirkkaampaa kuin Kitkajärvessä vuosiin, ja siksi kai rannalla seistessä pelotti enemmän kuin koskaan. Jos Kitka ei saa pysyä sellaisena kuin on, kaikki tämä on mennyttä.
Siinä ison järven rannalla seisoessa sain tuntea nahoissani miten pieni ja vaarallinen ihminen on. Sillä on valta pilata järvi, mutta ei keinoja palauttaa sitä.
Kirjailija ja sanomalehtimies Reino Rinteen ajatuksia saaren kamarissa lukiessa tajusin taas, että on paljon viisaampaa puolustaa kuin vastustaa. Tavoitteisiinsa pääsee paljon todennäköisemmin, jos vetää jotain luokseen kuin että yrittää työntää jotain pois.
Suomalaisen ympäristöajattelun edelläkävijän kirjoitukset ovat vilpittömiä puheenvuoroja luonnon ja elämän puolesta. Vaikka Rinteen kirjoituksissa on kiivautta, hänen ajattelunsa keskittyy tuomaan esiin sen mitä korvaamatonta meillä on ja mitä olemme uhraamassa nostaaksemme elintasoa.
Rinne vetoaa inhimillisyyteen ja järkeen. Hän koettaa läpi koko tuotantonsa näyttää luonnon ja sen arvot, joista riittää koskemattomana tuottavaksi sijoitukseksi kaikille.
Olen poikkeuksellisen paljon velkaa Reino Rinteelle. Minun on kiittäminen häntä isoista asioista. Nyt näyttää tulleen velan lyhentämisen aika, ja mitä muuta tässä oikeastaan voi tehdä kuin pitää tällaisia puheenvuorojen Kitkajärven puolesta omin- ja lainasanoin.
”Kitkan vesi on riittävän kylmää ja kirkasta suomalaisen kulttuuritahdon karkaisuvedeksi. Murenemmeko me tuohon karkaisuveteen, sen näkevät he, jotka aika jättää pinnalle.” (Reino Rinne 7.8.1968 kirjassa Anna minulle atomipommi, 1970)
Riina Puurunen