Usein Afrikassa työskennellessäni sattui kulttuurieroista johtuen pieniä väärinkäsityksiä antamissani ohjeissa, varsinkin jos niitä antoi kiireessä sen enempää miettimättä. Nyt kerron tapauksesta joskus seitsemänkymmentäluvun loppupuolelta. Rakennutin silloin Nkongon lähetysasemalle pienehköä asuntoa suomalaiselle sairaanhoitajalle, joka hoiti paikallista pientä klinikkaa. Nkongo sijaitsi yli sadan kilometrin päässä Itä-Ambomaan metsäalueella, käytännöllisesti katsoen tiettömän taipaleen takana. Sinne johti vain syvään hietikkoon syntyneet ajourat ja sinne sai ajaa vain määrätyn levyisellä raideleveydellä olevilla maastureilla. Urat olivat niin syvät, ettei itsellä kannattanut edes yrittää käyttää rattia, vaan parempi oli antaa auton itsensä pysyä urissa. Paras vaihde oli hidas kakkonen. Ajoaika oli 7-8 tuntia. Lähetysasema oli pensastolaistyön tukikohta, missä oli tarkoitus tälle kiertelevälle keräilijä- ja metsästäjäheimolle opettaa maanviljelystä ja paikalleen asettumista ja järjestää heille myös koulu- ja terveyspalveluita. Heidän asemansa oli käynyt erittäin vaikeaksi, koska amboheimojen asutus laajeni kovaa vauhtia metsäalueille.
Työ lähetysasemalla oli kasvanut, kun sinne muutti maatalousasiantuntijan ja sairaanhoitajan lisäksi kielityöhön työntekijä tutkimaan pensastolaisten san-kieltä ja aloittamaan aapisen tekeminen, että voitaisiin aloittaa lukutaito-opetus omalla äidinkielellä. Asemalla oli vain yksi asuintalo ja se kävi liian pieneksi kaikille kolmelle elää omassa taloudessaan. Etelä-Afrikan hallitus maksoi silloin jo kirkolle sairaanhoidosta tulevat kulut ja sieltä saimme rahan uuden asuintalon rakentamiseen. Itselleni jäi huoleksi sen rakennuttaminen. Työt olivat jo viimeistelyvaiheessa ja jäljellä oli vielä hiukan maalaustöitä ja lisäksi vielä ulkokäymälän lopputyöt. Vesivessaa ei voitu ajatellakaan veden vähyyden vuoksi, joten vaihtoehtona oli vain ulkokäymälä, mitä aina opetimme myös paikallisille. Syvä kuoppa maahan ja paikalliset tarvitsivat vain reiän lattiaan, mutta me suomalaiset tarvitsemme istuttavan reiän. Silloin rakennuksella käydessäni oli sadeaika, joten hiekka urissa oli sateen kostuttama ja näin ollen voin käyttää normaaleja nopeita vaihteita. Ajoaika supistui vain 3-4 tuntiin. Silloin lähdin heti auringon noustessa matkaan ja ajattelin selvitä kotiin ennen auringon laskua, sillä Ambomaalla oli sodan takia ulkonaliikkumiskielto pimeällä. Kaikki oli sujunut hyvin ja olin jo lähdössä kotimatkalle, kun työjohtaja tuli kysymään ohjeita käymälän lopputöihin. Minulla alkoi olla jo kiire ehtiäkseni ennen pimeää kotiin, joten pyysi häntä käymään katsomassa päätalon käymälästä mallia minkälainen suomalaisten käymälän istuin on ja tekemään samanlaisen.
Viikkoa myöhemmin, kun menin tekemään lopputarkastusta ja hakemaan työporukkaa kotiin, niin ihmettelin käymälää tarkastaessani istuinta. Se ei ollutkaan seinästä seinään ylettyvä penkki, vaan niin kuin nurin käännetty arkku ja siinä olivat myös päädyissä kantokahvatkin. Työnjohtaja kertoi, että niinhän minä oli antanut ohjeet tehdä samanlainen kuin naapurin käymälässä oleva. Silloin mieleeni muistui, että naapurissa asuva agrologi oli tehnyt uuden käymälän muutama vuosi aikaisemmin ja käyttänyt siinä vanhaa matka-arkkua istuinpenkkinä. Olinhan itsekin käyttänyt muutaman kerran käymälää, mutta unohtanut sen istuinmallin. Ei siinä voinut muuta kuin kertoa työnjohtajalle oma mokani. Kyllä meillä riitti naurua, kuten koko porukalla, kun työnjohtaja kertoi autossa kotimatkalla heille siitä.
Loppujen lopuksi sairaanhoitajamme ei ehtinyt edes muuttaa uuteen asuntoonsa, koska jouduimme evakuoimaan lähettimme Nkongosta, kun kielityöntekijämme ajoi miinaan Nkongon tiellä. Hän pelastui hitaan vauhdin ja pitkäkeulaisen maasturin ansiosta etupään lentäessä melkein tuulilasia myöten ilmaan.