Suomessa on laajoja tahoja, jotka haluaisivat turpeen luokiteltavan uusiutuvaksi energian lähteeksi.
Toisaalta on viime aikoina kirjoiteltu hiilen kiertoajan (palaessa syntynyt hiilidioksidi otettu yhteyttämisessä takaisin) biomassan ja ilman välillä olevan puun kohdallakin niin pitkän, että puun poltosta ei olisi kasvihuoneilmiön torjuntaan. Tämä on ristiriitaista, sillä käytettiinpä puuta energian tuottoon miten tahansa on sen keskimääräinen ikä kuitenkin vain pieni murto-osa turpeen iästä.
Turvekerros kasvaa Suomessa paksuutta yleensä ½-1mm/v, keskiarvo lähempänä ensin mainittua lukua. Metrin kerroksen syntymiseen menee siis ainakin tuhat vuotta, useimmin lähes pari tuhatta. Turvetta nostetaan tavallisesti paikoista, joissa sitä on paksumpi kerros eli samaan kohtaan päästäisiin sitä ottamaan vasta tuhansien vuosien kuluttua.
Puun kohdalla kiertoaika on aika lailla ihmisen valittavissa. Pahimmillaan ikimetsiä hakattaessa voi mennä satoja vuosia, ennen kuin metsä on samanlainen kuin ennen hakkuuta. Hiilidioksidia sitovan yhteyttämisen vauhti kuitenkin saavuttaa lähtötason paljon aikaisemmin. 1970-luvun öljykriisien innoittamana tehtiin eri osissa Suomea parin seuraavan vuosikymmenen aikana kokeita ns. energiametsistä, joissa nopeakasvuisia pajuja kasvatetaan vain 3 - 4 vuoden kierrolla maanviljelystä hylätyillä pelloilla. Koneellisesti korjattavaa ja haketettavaa puumassaa saatiin määrä, joka oli noin kymmenkertainen verrattuna metsien keskikasvuun samalla leveyspiirillä. Pitkän päälle pajupelto vaatii lannoitusta, joka sekä maksaa että rasittaa vesistöjä. Lannoitus on syytä tehdä pääosin puun tuhkalla. Senkin kuljetus ja levitys kuitenkin maksaa ja sitäkin huuhtoutuu vesiin. Suomessa energiametsät eivät juuri ole käynnistyneet, Ruotsissa vähän paremmin.
Biotaloushankkeissa pelattaisiin lähinnä pieniläpimittaisella harvennuspuulla, jolloin kiertoaika menee kahden edelläkuvatun ääripään väliin.
Lyhin hiilen kierto saadaan kasvattamalla yhdessä kesässä korjuukypsyyden saavuttavia kasveja kuten ruokohelpeä, joka on järviruoon näköinen ja lähes kokoinenkin heinä. Sen kohdalla ongelmaksi on tullut paalien massaan nähden liian suuri tilavuus, joka kostautuu suurina kuljetuskustannuksina. Paaleja on jäänyt lahoamaan peltojen reunoille.
Vaikka puun jatkuva kasvatus ilman uudistushakkuita olisi suotavaa, energiabiomassan tuottamista ikimetsäkierrolla tuskin tulee tapahtumaan. Tuotettiinpa sitä muulla tavoin vuoden, muutamien vuosien tai vuosikymmenienkin kierrolla ratkaisu on paljon parempi kuin turve, joka esim. ihmisikään suhteutettuna on käytännössä uusiutumaton luonnonvara ja energiatuotannossa pilaa sekä soita, vettä että ilmaa.
Kaikkiin uusiin ideoihin liittyy se ongelma, että niitä rynnätään kilvan soveltamaan käytäntöön maksimoidussa laajuudessa ennen kuin tutkimus on riittävästi selvittänyt haittapuolia. Tehometsätaloudessa on tehty virheratkaisujakin eikä koekenttänä olisi tarvinnut käyttää koko Suomea. Uudentyyppistä kaivosratkaisua, joka osoittautui sekä ekologisesti että ekonomisesti sudeksi, ei olisi ollut pakko kokeilla lounaissuomalaisen kunnan kokoisella alueella. Jos ja kun biotalousalueella tehdään uusia oivalluksia, toivottavasti ei toisteta tämänkaltaisia tyhmyyksiä.