”Siitä aiheutuisi erittäin korkea poliittinen kustannus eri yhteyksissä tulevaisuudessa.” Etlan toimitusjohtaja, talousguru Sixten Korkman muotoili sanansa noin, kun hän analysoi mahdollisia seurauksia Suomelle, mikäli se päättää jäädä pois Portugalin tukipaketista.
Portugali-keskustelun yhteydessä toinen toistaan tärkeämmät talousasiantuntijat vatvovat hienoja sanankäänteitä ja lausuvat ympäripyöreitä uhkakuvia. Puhutaan korkeista panoksista ja muun muassa siitä, että Suomi uhkaa pudota pois EU:n ytimestä, jos ei taivu liittovaltion yhteiseen tahtoon.
Siis mitä todellisuudessa on odotettavissa? Kukaan ei pysty sanomaan yhtään ainoaa varmaa tai konkreettista seuraamusta tukipaketin ulkopuolelle jäämisestä.
Tukipaketin puolustajat jankkaavat jatkuvasti myös sitä, että Suomella ei ole vaihtoehtoa, vaan sen on ehdottomasti oltava mukana Portugali-paketissa, koska asiasta pitää EU:n omien sääntöjen mukaan olla täydellinen yksimielisyys, ennen kuin se toteutuu.
Minä olen aina kuvitellut, että demokratiassa on oikeus olla myös eri mieltä. Surkuhupaisaa on, että demokratialla jatkuvasti vouhkaava EU lyö tässä yhteydessä koko kärkiaatteensa romukoppaan.
Valitettavasti juuri nämä demokratian toitottajat ovat usein sokeita kuin ravihevoset, kun he ajavat itse tärkeäksi kokemiaan asioita. Silloin ei soraääniä sallita.
Entäpä sitten, jos Portugalille hyväksytään 80 miljardin tukipaketti. Kuka on asiassa voittaja? Eivät ainakaan tukipaketin maksavat euromaat, eikä varsinkaan Portugali, jolle on EU:n ytimessä jo lyöty rankat ehdot avun saamiseksi.
Portugali joutuu potkimaan tuhansia ihmisiä pois julkishallinnon viroista, leikkaamaan palkkoja ja eläkkeitä, myymään valtion omaisuutta ja tekemään kaikkea muuta mukavaa taloutensa ”tervehdyttämiseksi”. Onpa siinä älykäs taloudenhoitoyhtälö.
Mutta joka asiassa on olemassa myös todelliset voittajat. Tässäkin tapauksessa ne löytyvät pankkimaailmasta ja sijoittajamarkkinoilta, joita ei näytä kukaan eikä koskaan pystyvän suitsimaan. Superahneet ja täydellisen vastuuttomat voimat saavat yhä mellastaa vapaasti, vaikka historiasta löytyy lukuisia murheellisia esimerkkejä, jopa aivan lähihistoriasta.
On naiivia väittää, ettei talouskriisin hoidossa ole kuin yksi vaihtoehto. Niitä on vähintäänkin kaksi. Joko tarvomme jatkossakin markkinataloususkonoppineiden viitoittamaa loputonta suota ruokkimalla röyhkeitä keinottelijoita ja kuplien rakentajia, tai sitten koko hölmöilylle laitetaan stoppi.
Asian korjaamiseksi ei riitä talouskomissaari Olli Rehnin liennyttävä lausunto, jonka mukaan jo yksi portugalilainen bisnespankki on muka pantu vastuuseen tekosistaan. Sellainen on huvittavaa näpertelyä, joka ei todellisuudessa johda mihinkään.
Radikaalihoito saattaa hetkellisesti kouraista kovastikin, mutta sen avulla potilas yleensä paranee. Jos hoitona on oireiden lievittäminen lääkkeillä, itse sairaudesta ei päästä koskaan eroon.