Läheiselläni on tällä viikolla juhlan paikka. Hänelle tulee täyteen kolme vuotta alkoholitonta elämää. Se on teini-iässä ensimmäiset känninsä vetäneelle ja siitä eteenpäin kauniisti sanottuna runsaahkosti viinaa hörppineelle ihmisille todella pitkä aika.
Olen valtavan onnellinen hänen puolestaan.
Läheiseni arki on muuttunut merkittävästi alkoholin käytön lopettamisen jälkeen. Näin siitä huolimatta, että hänen kohdallaan viinaksien jättämiseen ei liittynyt uskoon tulemista tai muuta ”heräämistä”. Mitä minä olen ymmärtänyt, hän lopetti juomisen, koska ei enää yksinkertaisesti halunnut katsella kännistä ja krapulaista itseään. Vielä vähemmän hän halusi katsella kännisestä ja krapulaisesta itsestään kärsiviä perheenjäseniään.
Eniten tipattomuus on muuttanut juuri läheiseni perhe-elämää. Ulkopuolinenkin näkee, kuinka koko perhe voi paremmin nyt, kun kukaan sen jäsenistä ei kuulu alkoholin suurkuluttajiin.
Samaan aikaan ulkopuolinenkin näkee, ettei alkoholin käytön lopettaminen ole muuttanut läheiseni tai hänen perheensä elämää pelkäksi ruusuilla tanssimiseksi. Ei sinne päinkään. Esimerkiksi rahojen riittäminen sekä erilaiset vaivat ja sairaudet aiheuttavat edelleen päänvaivaa. Autoa joudutaan remontoimaan, lapseen tarttuu korvatulehdus ja aikuiset kinastelevat tiskivuoroista.
Arki on arkea, ei enempää eikä vähempää. Alkoholittomassakin elämässä on omat nousunsa ja laskunsa, mutta ero huippujen ja laaksojen välillä ei ole yhtä suuri. Tämä on merkittävää erityisesti lapsille, joille omien vanhempien äärilaidasta toiseen ailahteleva käytös (alkoholin takia tai muuten) näyttäytyy käsittämättömänä ja pelottavana.
Lapsi ei voi luottaa mihinkään, jos hänen suurin esikuvansa esiintyy säännönmukaisesti vuoroin Euroopan omistajana ja vuoroin rappion ruumiillistumana.
Facebookin perusteella läheiseni palkitsee pitkällisen tipattomuutensa nauttimalla hyvää ruokaa. Hän on julkaissut myös useita päivityksiä, joissa iloitsee saavutuksestaan. Ne ovat keränneet pääasiassa tykkäyksiä, mutta nurinaakin kuuluu. Osa läheiseni Facebook-kavereista ei kuulemma enää jaksaisi lukea päihteettömyyden mukana tulleesta hyvästä.
Vai eivät jaksaisi! Jos jaksamme Facebook-kavereidemme salibelfiet, luulisi meidän jaksavan myös omasta raitistumisestaan vilpittömästi onnellisen ihmisen intoilun. Siitä jos mistä pitää saada intoilla.