Suuri ja rakastettu johtaja on poissa. Tässä en tarkoita Tshekin presidenttiä Vaclav Havelia, vaan Pohjois-Korean puoluejohtajaa tai maansa kansalaisten rakastettua johtajaa Kim Jong-iliä, jota tosin joissain länsimaissa on nimitetty diktaattoriksi.
Kumpaakaan näistä herroista en tietenkään tavannut tai millään tavalla tuntenut. Mutta eristäytyneen Pohjois-Korean johtajan ja maan tapahtumia seurasin jollain tavoin, koska pääsin käymään siellä kerran viime vuosituhannen lopussa.
Tilannehan oli sellainen, että edesmennyt taivalkoskelainen uskon mies Lauri Jakkila onnistui jollain ihmeen tavalla solmimaan suhteita tuolloiseen Pohjois-Korean suurlähetystöön. Hän pystyi myös organisoimaan maahan erilaista humanitaarista apua. Jakkila keräsi Suomesta ainakin ruokaa, vaatteita ja erityisesti maatalouslannoitteita ja kuljetutti tavarat junilla Venäjän ja Kiinan kautta Pohjois-Koreaan.
Kun lähetykset tulivat perille, lensi Jakkila Pekingin kautta Pohjois-Koreaan varmistamaan, että apu on tullut perille.
Hän halusi tietenkin asialle julkisuutta Suomessa ja sen vuoksi hän otti mukaansa reissuilleen aina jonkun tutun toimittajan, joka raportoisi myöhemmin avustuksen perille menosta. Erään kerran hän soitti minulle ja pyysi mukaan.
Pohjois-Korea ei suvaitse maillaan toimittajia. Siksi olin matkalla opettajan ominaisuudessa.
Maa ei ole niin ihmeellinen kuin televisiokuvista voi vähän arvailla, vaan vielä ihmeellisempi. Minnekään ei voi mennä itse, vaan aina ovat saattajat mukana. Valokuvauksesta tuli monesti kieltoja. Ohjeet olivat, että kuvaa vain johtajien patsaita, älä tavallisia ihmisiä.
Kerran pääsin pujahtamaan lenkille aamulla salaa pieni taskukamera mukanani. Otin kuvia eräästä naisesta, joka kuivasi mitä lie kasveja kerrostalon pihalla. Hän aivan säikähti kuvaamista.
Ei olisi pitänyt kuvata. Heti kohta hotellissamme oli tieto tapahtumasta ja minua ojennettiin. Ei tullut onneksi keskitysleirikomentoa.
Maa on tosi köyhä. Ruuasta on valtava pula. Sen näki kun ajoimme autolla pääkaupungin Pjongjangin ympäristössä. Muita autojakaan ei teillä juuri näkynyt, vaikka tiet ovat leveitä, mutta eivät juuri minkäänlaisessa kunnossa. Korjaustöitä tehtiin pääosin käsitöinä ja ihmiset tekivät taivalta kävellen. Koillistie Määtän koneet olisivat olleet aivan toisesta maailmasta – tosin ei niihin olisi löytynyt varmasti mistään polttoainetta.
Sähköä ja valaistusta ei riittänyt pääkaupungissakaan kuin muutamaksi tunniksi pimeän aikaan. Suurten johtajien, Kim Il-sungin ja Kim Jong-ilin mahtavat patsaat ja kuvat olivat kyllä läpi yön kirkkaasti valaistuja.
Vaikea sanoa, miten eristäytyneen maan käy tulevaisuudessa. Loputtomiinhan Pohjois-Korea ei voi elää muista riippumatta, mutta milloin rajat avautuvat, jää nähtäväksi.
Mikko Häme