Kolumni

Rak­kaus­kir­jeet ja Riekon nauru

Kiitos Rinteen Lennu kirjoituksistasi Muikun sivuilla. Viimeinen tarinasi ”Rakkauskirjeet - entä joulukortit- katoavaa kansanperinnettä?” (Ks 11.11.2016) sai minut muistelemaan.

Keskikouluaikanani Pyssykylässä äidinkielenopettajamme rehtori Eero Maunu muistutti meitä opetuslapsiaan: Reino Rinne ja Annikki Kariniemi, pankaa nimet visusti mieleen, heistä puhutaan vielä. Molemmista tuli ystäviäni. Molemmat jo Taivaan turuilla taivaltavat, kuten opettajanikin.

Ei Eero Maunu rakkauskirjeitä opettanut kirjoittamaan, mutta kehotti kylläkin kirjeenvaihtoon. Siihen sain perusteellisen opetuksen Käylään asettuessani legendaariselta Hervan Eetulta. Isäni kanssa olin vuosikaudet kirjeenvaihdossa sekä opiskeluaikanani että Käylässä työelämässä. Ei Ponkukaan rakkauskirjeitä opettanut kirjoittamaan, vaikkakin käytti Rakas Ebba ja rakhain tervheisin muotoa kirjeissään.

Metsässä kulkemisen, nimenomaan yksin kulkemisen, opin jo lapsena. Muistan ihmetelleeni isälle kummaa kukerrusta, joka oli kuin hiljaista naurua. Maahisista Ponku oli kertonut: nauroivatko maahiset minulle? Siitä oli kyllä otettava selko. - Riekkohan siellä nauraa, se nauraa kaverilhen ja kuttuu sitä tykönsä. Varmhan ihimettellee viipymistä, vaikka on sille jo kirijottanukki. -Ossaavakko riekot muka kirijottaa, kummeksin. No, ekkö sie ole nähäny hangella jäläkiä, nethän on riekon jälijet ku kirijotusta, net on sen rakhauskirijheitä. - Niinpä vain ovakki, kas ku en heti huomannu.

Mutta siitä keskustelusta isä-Ponkun kansa mie sain idean, en siitä uskaltanut kuitenkaan kenellekään mainita. Aina yksin metsässä ollessani opettelin nauramaan riekon lailla, kukertelin riekkoa matkien. Höppänäksi minua olisi luultu, jos joku olisi tavannut mättäällä kukertelemasta. Nyt muutamia vuosikymmeniä myöhemmin muistellessani nuoruusvuosia olen koettanut saada kukerruksen sointumaan kuin ennen lapsena. Omasta mielestäni olen joltisenkin hyvin onnistunut, mutta käytännössähän se häätyy kokeilla. Kunhan vain sopivan sorttinen kaveriksi kelpaava kohalle sattuu.

Rakkauskirjeitten kirjoittaminen jäi kyllä pariin kokeiluun ensi vuosinani Käylässä, jolloin Oulangasta oli tullut pysyvä rakkauteni kohde. Oulangan kanjonissa tapaamani Sallan poika jäi yhden kesäkauden ihastukseksi. Kännykkää ja sähköpostia lienee syyttäminen, kun kirjeenvaihto, eritoten rakkauskirjeiden kirjoittaminen on jäänyt.

Joulukorttien, samoin kuin muidenkin korttien kirjoittajana olen pysynyt liki seitsemänkymmentä vuotta. Olen myös saanut paljon kortteja, jotka kaikki olen visusti säilyttänyt ja laittanut mappeihin. Onhan niitä kertynyt. Ei ihmekään, että edesmennyt ukkoriepuni Matti joskus sanoi: -Rattorikuorma roinaa sinun jälkeesi jää. Elän toivossa, että joku suvustani antaa arvon säästämilleni korteille ja kirjeille. Rakkauskirjeitä ei taida jäädä, mutta rakkausrunoja on joskus tullut sepiteltyä.

 

”Olen myös saanut paljon kortteja, jotka kaikki olen visusti säilyttänyt ja laittanut mappeihin.